Ristiriitaisella ja dynaamisella 60-luvulla opiskelijaliike heräsi, nousi vuoteeltaan ja käveli. Näin myös ja etenkin Tampereella. Sytykkeenä oli yliopistojen ja korkeakoulujen hallinnonuudistus, jonka puolesta taisteltiin eduskunnassa asti vaihtelevalla menestyksellä. Varsinaiseen tulipaloon tarvittiin kuitenkin jonkinlainen teoria, johon tukeutua. Sellainen löytyi vuosikymmenen lopulla marxilaisuudesta, sitä ennen mentiin eteenpäin yleisellä vapaamielisyydellä ja radikaalisuudella.

Aivan ensimmäiseksi Aviisin pojat — silloin opiskelijalehtien toimittajat olivat poikia, ei tyttöjä — halusivat kuitenkin kiittää Pyhää Journalismia, jota opetettiin Tampereen yliopistossa. Kuului ikään kuin traditioon, että kaikki olivat jo ennen Aviisiin tuloa tutustuneet sekä journalismin opetukseen että käytäntöön.

Tuomo Loikkasesta tuli myöhemmin Savon Sanomien päätoimittaja, Seppo Littunen meni Ilta-Sanomiin, Jukka-Pekka Lappalainen Suomen Kuvalehteen ja Hannu Lehtilä Yleisradioon. Minä olin jo ennen Aviisiintuloani ollut porilaisen Satakunnan Kansan toimittaja, Rauno PajunenSatakunnan Työn toimitussihteeri. Kaikki tämä näkyi lehden suuntautumisessa tapahtumien yksityiskohtaiseen uutisointiin.

Ja raportointia todella riitti. Opiskelijoiden vastalausemarssi Hervantaan esti yliopiston siirtämisen metsän keskelle, pitkään kestänyt luentolakko koetteli yliopiston hallintoa ja sitä edeltänyt maksulakko taloutta, opiskelijajärjestöjen jatkuva urputus kurssikirjapulasta toi lisää oppikirjoja, sekavaa opintolainaviidakkoa saatiin ainakin vähän perattua ja kehittymässä olevaa terveydenhoitojärjestelmää parannettua.

Vain yksi asia ei edennyt, vaikka siihen uhrattiin kaikkein eniten aikaa ja palstamillimetrejä. Yliopiston johto ja professorikunta piti kynsin hampain kiinni oikeudestaan päättää yksin asioista, riippumatta opiskelija- ja tiedekuntajärjestöjen sekä dosentti- ja assistenttiyhdistyksen kasvavista vaatimuksista osallistua päätöksentekoon.

Seurauksena oli konflikti, joka heijastui myös Aviisin toimitukseen. Kaikkein kuumimmassa vaiheessa 60-luvun lopussa ja vuonna 1970 yritettiin päätoimittaja erottaa kahteen kertaan siinä kuitenkaan onnistumatta.

Professoreita tukenut Aamulehti oli mukana junailemassa ilmoitusboikottia, joka uhkasi kaataa lehden talouden. Sosialidemokraattinen Kansan Lehtihyökkäsi täysillä oman puolueensa opiskelijajärjestöä vastaan. Samalla se levitti väitettä, että yliopisto ja opiskelijat olivat pelkästään taloudellinen taakka Tampereen kaupungille. 

Aviisi todisteli yksityiskohtaisilla laskelmilla, että yliopiston mukanaan tuomat verotulot ja tulot liike-elämälle ja rakennusteollisuudelle olivat kaupungille todellinen kultakaivos. Koston kierre syveni, kun Aviisi penkoi levikiltään 60 000 kappaleen kaupunkinumeroissaan kaupunginjohtaja Pekka Paavolan kumppaneiden saunaseuroja ja kytköksiä alueen gryndereihin.

Välit katkesivat kokonaan, kun lehti julkisti tiedon kansanedustaja Eino Loikkasen (sd) rattijuoppoustuomiosta. Aviisi ulostettiin lennossa Kansan Lehden kirjapainosta, Aamulehden kirjapaino oli ehtinyt tehdä saman jo vuotta aikaisemmin.

Mutta professorit eivät päässeet pakoon Aviisin "tutkivaa ja hutkivaa journalismia". Tohtori Aaro Kaupin poissaoloista 1965 huolestunut Tamy sai tukea Aviisilta, joka otti jatkossa tähtäimeensä koko professorikunnan.

Sekä Aamulehden päätoimittajan että lehdistö- ja tiedotusopin professorin virkoja samanaikaisesti hoidellut Raino Vehmas otettiin esimerkiksi yksipuolisesta graduohjauksesta. Kirjallisuustieteen professori Eino Kauppisen valinnassa oli sivuutettu asiantuntijalausunnot, yhteiskuntatieteissä ansioitunut Yrjö Ahmavaara oli sivuutettu kokonaan.

Erityiseen syyniin joutuivat Vehmaksen lisäksi professori Kauko Kyyrö, talousjohtaja Yrjö Silo ja rehtori Jaakko Uotila, joka oli mukana perustamassa opiskelijaliikettä raivokkaasti vastustanutta Professoriliittoa.

Vuosikymmenen vaihteeseen saavuttiin kutkuttavassa pattitilanteessa, varsinkin kun opiskelijaliikkeen sisäiset poliittiset erimielisyydet alkoivat hajottaa yhteistä rintamaa. Ylenpalttisesta painostuksesta suivaantunut toimitus osoitti mieltään julkaisemalla pääkirjoituspaikalla V. I. Leninin ja J. Stalinin kirjoituksia.

Siinä sivussa jaksettiin kantaa huolta palkka-armeijasta, kirjallisuuskritiikistä, undergroundista, sananvapaudesta, ammattiyhdistysliikkeestä, pornosta, kansainvälisestä opiskelijaliikkeestä, aborteista, opiskelijoiden
mielenterveysongelmista, naisasiasta, graffiteista, naulakkovarkauksista, elokuvasta, teatterista, STT:stä, aseistakieltäytyjistä, siviilipalvelusmiehistä, opiskelijoiden hammashoidosta, neekereistä ja Enver Hoxhasta.

Lehden Kiina-numero herätti puolestaan huolta sanomalehti Uudessa Suomessa, siinä kun parjattiin sen mielestä Neuvostoliittoa. Myös Urho Kekkosesta saatiin lehdelle pysyvä vihamies, kolumnisti Eero Silvasti kun paljasti, että Suomen Kuvalehden salaperäinen Liimatainen oli kukas muu kuin Urkki.

Jouko Raivio
Kirjoittaja oli Aviisin toimitussihteerinä ja päätoimittajana 1966-1970