Mihin jäit ay-liike?

Nuoriso karkaa ammattiliittojen käsistä. Ay-liike näyttäytyy monelle herrojen klubina, joka muistelee kaiholla vanhoja hyviä aikoja. Akavan opiskelijoiden puheenjohtaja Henna Hirvonen tietää tämän.

Anne Salomäki, teksti
Annina Mattila, kuvat

”Nuoret polvet kasvavat jo maailmassa, jossa yhä useamman on koottava elantonsa palasista. Mitä annettavaa heille on ay-liikkeellä, jossa on yhä vallalla menneen maailman käsitys palkkatyöstä?” (Aamulehti, pääkirjoitus 25.7.2016).

Yle Uutiset teetti kesällä Taloustutkimuksella kyselyn, jossa yli puolet alle 25-vuotiaista vastaajista ilmoitti, ettei ole ammattiliitton jäsen. Mitä vanhempi vastaaja oli, sitä todennäköisemmin tämä kuului liittoon. Koko työväestön keskuudessa järjestäytyneisyysaste on noin 70 prosenttia.

Akavan opiskelijoiden puheenjohtaja, 29-vuotias Henna Hirvonen tunnistaa ongelman. Hän nousi Akavan viimeisimmässä liittokokouksessa lavalle ja antoi eturivin kuulla kunniansa.

”Jos järjestö on täynnä harmaita äijiä, joiden mielestä maailma oli ennen hyvä ja menneestä on pidettävä kiinni, ei ole ihme, jos tulevaisuuden katsominen unohtuu”, Hirvonen kertoo sanoneensa.

Järjestön ”harmaita äijiä” istui eturivissä. Osa keskittyi pöydän tuijotteluun, mutta osa kirjoitti Twitteriin, että nyt tuotiin faktoja pöytään.

”Ay-liike on polkenut paikoillaan. Se on keskittynyt taisteluun jo kerran saavutettujen etujen puolesta, ja muutos tapahtuu hirveän hitaasti”, Hirvonen toteaa.

Ay-liike ei kuitenkaan nuorene, jos nuoret itse eivät ryhdy toimeen. Ylen uutisen nähtyään Hirvonen ajatteli, että ay-liikkeen tarpeellisuudesta kertovassa viestinnässä on paljon puutteita. Nuorille ja opiskelijoille on onnistuttava kertomaan, miksi liittoon kuuluminen kannattaa.

Omasta aktiivisuudestaan huolimatta Hirvonen ei moiti nuoria siitä, ettei järjestötoiminta kiinnosta. Jos pysyvää työpaikkaa ei irtoa, määräaikaisuudet eivät riitä täyttämään ansiosidonnaisen saamiseen vaadittavaa työssäoloehtoa ja keikkatyötä tekevä tulkitaan yrittäjäksi, ammattijärjestön jäsenyys voi tuntua nuoresta turhalta. Kun työnantaja ei sitoudu, mikä velvoittaa työntekijää sitoutumaan sen kummemmin työpaikkaansa, ammattiinsa kuin liittoonkaan?

”Miksi kuulua mihinkään, kun omaa etua ei ajeta ja pahimmassa tapauksessa tilannetta vain huononnetaan ja tulevaisuus yhä vain pimenee?” Hirvonen kysyy.

Ay-liikettä tutkinut Mika Helander Åbo Akademista huomauttaa, ettei ammattijärjestöön kuulumattomuus ole nuorilta yleensä ideologinen valinta. Yksi merkittävä syy organisoitumisasteen laskuun on työelämän muutoksessa. Helanderin mukaan kiinnittyminen tiettyyn ammattiin tai työtehtävään tapahtuu aiempaa myöhemmin – jos ollenkaan.

”Nuoret tai edes keski-ikäiset vaihtavat ehkä montakin kertaa ammattia, ja vaikka heillä olisi tietty koulutus, työt eivät välttämättä vastaa sitä. Ankkuroitumista yhteen omaan ammattiin ja sitä kautta ammattijärjestöön ei synny”, Helander kuvailee.

Helander huomauttaa, että nuoret ovat pitkälti oikeassa. Ennen epätyypilliset työsuhteet ovat nykyään tyypillisiä ja painottuvat erityisesti nuorten työoloissa, mutta liitot ajavat ydintyövoiman asemaa. Nuorille voi välittyä viesti, ettei itse itsensä työllistävän, nollatuntilaisen, vuokratyöläisen tai määräaikaisen asemaan voi vaikuttaa liiton kautta. Hirvonen on yhtä mieltä.

”Palkansaajia palvelevalla ammattiliitolla ei ole vastaavaa roolia esimerkiksi yrittäjien ja keikkatyöläisten elämässä. Liitto nähdään vanhakantaisena ja jopa jarruttavana tekijänä, vaikka toki aito tavoite on parantaa myös muiden kuin perinteisten palkkatyöläisten työttömyysturvaa”, hän sanoo.

Hirvonen itse oli työelämässä ennen yliopisto-opintojen aloittamista. Hän kohtasi työtaistelutilanteita, joissa liittoon kuulumisen edut tulivat selkeinä esiin. Yksityiskohtia Hirvonen ei kuvaile, mutta hänen mukaansa kyse oli puhtaasti työntekijöiden oikeuksien polkemisesta. Aloitettuaan opinnot Vaasassa Hirvosesta tuntui luontevalta lähteä mukaan vaikuttamistyöhön. Hän ehti toimia monissa luottamustehtävissä esimerkiksi Suomen yhteiskunta-alan ylioppilaissa ja Vaasan yliopiston ylioppilaskunnan hallituksessa ennen kuin viime vuoden alussa aloitti Akavan opiskelijoiden puheenjohtajana.

Yhä harvempi nuori kuitenkaan seuraa Hirvosen jalanjälkiä. Tutkija Helander huomauttaa, ettei ammattiyhdistysliike ole ainoa inflaatiota kokeva instituutio, vaan yhdistys- ja järjestötoiminta on yleisesti menettänyt suosiotaan viime vuosikymmenten aikana.

Tutkija Helander huomauttaa, ettei ammattiyhdistysliike ole ainoa inflaatiota kokeva instituutio, vaan yhdistys- ja järjestötoiminta on yleisesti menettänyt suosiotaan viime vuosikymmenten aikana.

”Nuorten keskuudessa on nyt tyypillisempää keskittyä yhden asian hetkellisiin liikkeisiin kuin innostua toimihenkilötitteleistä, kokousrytmin seuraamisesta ja byrokratian pyörittämisestä.”

Myös Hirvonen muistuttaa, että esimerkiksi poliittisilla puolueilla on samanlaisia ongelmia kuin ammattijärjestöillä. Uskottavuutta syö sekin, että opiskelijoille koulutusleikkaukset ovat olleet selkäänpuukotus puolueilta, jotka ennen vaaleja vannoivat päinvastaista.

Hirvosen mukaan nykyinen hallitus ei ole tehnyt hänen tehtäväänsä helpoksi, äärimmäisen mielenkiintoiseksi kylläkin. Isoja uudistuksia tapahtuu nopeassa tahdissa.

Leikkausten kaltaiset tilanteet ovat Hirvosen mielestä erinomainen syy nimenomaan järjestäytyä. Niissä ay-liikkeen joukkovoimana tunnettu vaikutusvalta konkretisoituu.

”Nyt jos koskaan on hyvä hetki olla mukana. Ehkä jotakin ajastamme kertoo sekin, että viimeisen vuoden aikana on ollut enemmän mielenosoituksia kuin olen koko elinaikanani tajunnut olevankaan. Tilanteen vaatiessa ihmiset kyllä mobilisoituvat.”

Mika Helanderin mukaan joissakin maissa järjestäytymisaste on alle kymmenen prosenttia ja ay-organisaatiot ovat lähinnä militanttien käsissä. Aktivistit voivat kuitenkin mobilisoida työväen, jos edessä on merkittävä työtaistelu. Ranska on hyvä esimerkki siitä, kuinka työntekijät nousevat herkästi barrikadeille.

Kaikki ammattijärjestöt ovat olleet kiireisiä koko kuluvan hallituskauden ajan. Neuvotteluhuoneissa on hikoiltu esimerkiksi kikynä tunnetun kilpailukykysopimuksen vuoksi. Hirvonen koki kikyyn liittyvän, surullisenkuuluisaksi tulleen vatuloinnin ”turhauttavaksi ja keinotekoiseksi pakkoväännöksi”.

Suurten linjojen vetäminen on yksi ay-liikkeen perustehtävistä, mutta se ei välttämättä tunnu nuorista arkiselta ja läheiseltä.

”Vaikka järjestöt ovat mukana makrotalouden suunnittelussa, kuten kilpailukykysopimuksen luomisessa, se ei puhuttele nuoria yhtä paljon kuin konkreettiset omaan työelämään liittyvät asiat”, Helander sanoo.

Viimeistään konfliktitilanteessa liiton läsnäolo kuitenkin konkretisoituu. Helander muistuttaa, että liiton ulkopuolisena työntekijä voi joutua menemään töihin vailla mitään suojaa. Työntekijäpuoli yleensä vielä suhtautuu rikkureihin erittäin kriittisesti.

Viimeistään konfliktitilanteessa liiton läsnäolo kuitenkin konkretisoituu.

Ay-liikkeen vahvuus Suomessa on Helanderin mukaan siinä, että korkean järjestäytymisasteen vuoksi työnantajapuolen on otettava työntekijäjärjestöt vakavasti. Suomen kaltaisessa sopimusyhteiskunnassa työnantajat ovat myös tukeneet monia ay-liikkeen ajamia ehdotuksia, kuten jäsenmaksun maksamista veron tapaan suoraan palkasta.

”Kun tehdään sopimuksia, ne kattavat kaikki, eikä sooloilulle ole tilaa. Sopimus tuo työrauhan ja ylläpitää sitä.”

Helander muistuttaa, että jos voimaa tarvitsee käyttää esimerkiksi lakolla tai muulla mielenosoituksella, toimijan on oltava iso.

”Niin iso, että se pystyy tarvittaessa pysäyttämään yhteiskunnan rattaat.”

Suuruus ja institutionalisoitunut asema on kuitenkin tehnyt ay-liikkeestä myös jäykän. Helander sanoo, että vahvuus tarkoittaa myös hitautta. Muutosten edessä ay-liikkeen ketteryyttä kangistaa koko.

Jäykkyydestä on päästävä eroon – ja nuorilla voisi olla siihen ideoita. Vaikka Henna Hirvonen kantaa Akavan keskusjärjestön nimeä, pesti Akavan opiskelijoiden johdossa jättää liikkumavaraa omille mielipiteille. Samaa sanomaa Hirvonen haluaa välittää myös nuorille ja opiskelijoille. Ay-liikkeessä ei ole ainoastaan tilaa vaan myös tarvetta tuoreille tuulahduksille. Se, miten sanoma saadaan perille, on toinen juttu.

”Viestinnässäkin pitää uskaltaa irrotella. Ei ole pakko heittäytyä liian leikkisäksi, mutta on vähintään siirryttävä pois pönöttävästä harmaudesta – olkoon se vaikka meemi, kunhan viestin ydin tulee esille. Pelkkä tiedotteiden lähettäminen ei tavoita.”

Myös Mika Helanderin mukaan nopeutta ja joustavuutta on lisättävä. Erityisryhmien tarpeisiin voi luoda omia osastoja, jotka pyrkivät palvelemaan erityisryhmien tarpeita ja mobilisoimaan niihin kuuluvia.

”Ei koko järjestön kuulu luopua siitä asemasta, joka sille on kehittynyt. Ketteryyttä voi kuitenkin luoda riskeeraamatta sopimusyhteiskuntaa.”

Helanderin mielestä avainasemassa on huomioida epävarmat työmarkkinoiden osat. Erilaiset sosiaaliturvaan liittyvät kysymykset on ulotettava myös ennen epätyypillisinä tunnettuihin työsuhteisiin aina lomakertymistä ja määräaikaisuuksien ketjuttamisen valvonnasta lähtien. Monet ovat riippuvaisia huonoista työoloista, joihin puuttuminen tuo pelon epävarman tulon menettämisestä.

”Tämä ei toki ole yksin ammattiliittojen ongelma, vaan myös työnantajapuolella on petrattavaa.”

Nuorten kosiskelussa ay-liikkeen pariin ei ole kyse vain järjestöjen omasta vaan koko järjestäytymisen ja työmarkkinoiden tulevaisuudesta. Hirvonen mainitsee esimerkiksi erityisesti nuoria palvelevan, palkansaajajärjestöjen oman kesäduuni-infopuhelimen, josta voi pyytää apua vaikkapa silloin, kun pomo käskee jäätelömyyjät sadesäällä palkatta kotiin. Hyvinäkin päivinä liiton koneisto hyrisee taustalla, mutta riidassa työntekijä voi jäädä yksin ilman sitä.

Helander korostaa, että opiskelijat eivät suinkaan ole ainoa ryhmä, joka tulee työmarkkinoille epäturvatuissa olosuhteissa. Muita uusia tulokkaita ovat esimerkiksi maahanmuuttajat. Hän korostaa, että jos jäsenyysaste jää joissakin kategorioissa kovin matalaksi, järjestön legitimiteetti neuvotteluosapuolena kärsii. Samalla työntekijä itse jää vaille liiton kautta tulevaa oikeusturvaa.

Esimerkiksi perustulo voisi voimaannuttaa heikossa asemassa olevia työntekijöitä. Tämä vahvistaisi työntekijän neuvotteluasemaa tilanteissa, jossa työtä tarjotaan huonoilla ehdoilla. Helander sanoo, että nyt työllisyysastetta pyritään nostamaan keppiä käyttäen, eli vaatimalla työnhakijaa ottamaan vastaan mitä tahansa työtä.

”Tältä osin nykyjärjestelmä tukee tällaista kapitalismia ehkä liikaa, eikä sen pitäisi olla ay-liikkeen tavoitteena. Jos työolosuhteet ovat oikein huonot, pitääkö sellaista työtä ottaa vastaan?”

”Jos työolosuhteet ovat oikein huonot, pitääkö sellaista työtä ottaa vastaan?”

Henna Hirvonen kannustaa opiskelijoita myös aktiivitoimintaan. Hän itse tutustui järjestötoiminnan kautta nykyisiin parhaisiin ystäviinsä. Lisäksi hän tuntee ihmisiä, jotka ovat työllistyneet esimerkiksi ammattiyhdistystoiminnan kautta.

”Koko ajan puhutaan enemmän ja enemmän verkostoista ja piilotyöpaikoista. Yhdistystoiminnassa saa paitsi kontakteja myös sellaisia valmiuksia työelämään, joita ei kirjoista välttämättä opita. Esimerkkejä on aina sosiaalisista taidoista ja päätöksenteosta tilintarkastuksen tekemiseen.”

Se, että työnantajat suhtautuisivat ay-toiminnassa mukana olleeseen työnhakijaan mahdollisena jarrukappaleena, on Hirvosen mukaan turha pelko. Hän uskoo työnantajien päinvastoin arvostavan yhteiskunnallista aktiivisuutta.

”Oman tulevaisuuteni näen valoisana – juuri siksi, että olen itse mukana rakentamassa sitä.”