Reportaasit
20.3.2017

Kiinteistökupla teki urbaanista paratiisista aavekaupungin – eikä Meixi Lake City Kiinassa ole ainoa laatuaan

Kiina halusi luoda mahtipontisen urbaanin paratiisin. Tamperelainen vapaa toimittaja ja kuvaaja ikuisti tulevaisuuden taajaman, josta tulikin autio torniviidakko. Onko kaupunkia olemassakaan, jos sieltä puuttuvat ihmiset?

JARO ASIKAINEN, TEKSTI JA KUVAT

 

Ei sotkea saa, ei meluta saa. Elektroniset näytöt kertovat, miten metrossa käyttäydytään. Siistiä ja rauhallista vaunuissa onkin.

Keskisen Kiinan väki on vielä selvästi tottumatonta käyttämään maanalaista, sen verran väljästi katujen alla on kuhinaa. Mahtuu olemaan leveästi, toisin kuin Pekingin sillipurkissa.

Kuulutinääni puhuu mandariinin lisäksi englantia, paikalliset eivät.

Upouuden metrolinjan alkupiste on noin kymmenen kilometrin päässä, emäkaupungissa nimeltä Changsha. Changshassa asuu reilut seitsemän miljoonaa ihmistä. Kiinalaisittain se on siis keskikokoinen maakuntakeskus. Harva siitä varmaan on Suomessa kuullut.

Metrolinjan päätepisteessä on Googlen karttapalvelun mukaan piskuinen joki ja pari tietä. Kartta valehtelee.

 

Maan pinnalla tavanomainen liikennehelvetti ja savusumu loistavat poissaolollaan. Äänisaasteen puute tuntuu absurdilta. Eihän urbaanin ympäristön syleilyyn sovi seesteisyys.

Edessä avautuu 40 hehtaarin tekojärvi ja sen ympärille levittäytyvä tornien metsä. Jättiläisellä on kokoa 6,5 miljoonaa neliömetriä, ja aamupäivän valo saa sen sadat pilvenpiirtäjät ja tornitalot läikehtimään.

Kaupungin nimi on Meixi Lake City. Näky on pohjoisen pojan silmiin hämmästyttävä.

Upea pilvenpiirtäjärykelmä on noussut keskelle ei-mitään. Ja millä vauhdilla. Vajaat neljä vuotta sitten samasta paikasta olisi nähnyt hehtaarikaupalla pelkkää pusikkoa, lätäköitä ja riisiviljelmiä.

Sitten hallitus päätti, että padotaan joki. Tuli järvi, sen rannoille nostokurkia ja tuhansia rakennusmiehiä hihat käärittyinä.

Paljon rahaa ja poliittista tahtoa. Kummastakaan ei ole puute, kun kommunistinen puolue niin päättää. Siksi kiinalaiset ovat nopeiden rakennusprojektien mestareita.

Kiina keskiluokkaistuu ja kaupungistuu niin kiivasta tahtia, että uusille satelliittikaupungeille on tilausta. Muutoin miljoonien työpaikkojen keskusmetropolit menevät kirjaimellisesti tukkoon ihmisistä, autoista ja toimistotaloista.

Maaseudulla on tilaa – vaikka kokonaisille kaupungeille. Uusia sellaisia onkin arvioitu rakennettavan Kiinaan joka vuosi kymmenkunta. Muuttoliike maalta metropoleihin on maailman nopeinta.

 

Liikennevalo näyttää jalankulkijoille sitkeästi vihreää, mutta kukaan ei ole ylittämässä katua. Uutuuttaan kiiltäviä roskapönttöjä tyhjennetään harvoin, sillä useimmat pysyvät tyhjinä. Tien laitaan on pysäköity joitakin autoja, ehkä viimeistelytöitä tekevien rakennusmiesten.

Kun etenee siistejä jalkakäytäviä kohti kaupungin ydintä, tuntuu kuin katselisi tulevaisuuteen. Ei vain siksi, että paikoin arkkitehtuuri henkii futurismia, vaan koska kaupungin parhaat ajat ovat edessäpäin.

Jonain päivänä noiden lukemattomien ikkunoiden takana asustaa keskiluokkaisia työläisiä, varakkaampien perheiden opiskelijoita, liikemiehiä, lapsiperheitä ja hyvätuloisia eläkeläisiä.

On helppo kuvitella mielessään kadut täyteen eloa: ihmisten vilinä, hajut, kahvilat, kaupat ja uimarannat. Puistoissa vanhempi väki pelaamassa mahjongia kuin kiinalaisen rakennusprojektin havainnekuvassa.
Ainakaan vielä ei ole sen aika. Ylivoimainen enemmistö pilvenpiirtäjien ikkunoista on vailla verhoja tai elämää. Kadut ja aukiot ovat tiptop-kunnossa mutta hämmentävän hiljaisia, koska ihmiset puuttuvat.

Se tuntuu erikoiselta. Hieman kuin Hämeenkatu viideltä kesäaamuna tai Särkänniemi hyytävänä talvipäivänä.

Väkeä ei ole, mutta eipä täällä olisi paljoa tekemistäkään. Katutason liiketilat ammottavat tyhjinä. Ne ovat olleet sitä jo hyvän tovin, sillä muutama ikkuna on rikki ja tarrateipit repsottavat.

Suunnitelmia kuitenkin on. ”Luis Vvitton”, ”Starbacks coffee”, ”Book store”, ”Restaurant”, ”Supermarket”, mainostavat pelkistetyllä fontilla kirjoitetut tekstit tyhjien näyteikkunoiden yllä.

Haparoivan kirjoitusasun takaa paistaa unelma länsimaisesta elämäntavasta. Chinese dream, ehkäpä.

Kärryä työntävä vanha mies löntystelee ohi. Ympäristö kerjää, että täällä kuvattaisiin musiikkivideoita.

 

 

Meixi Lake City suunniteltiin Kiinan modernin kaupunkirakentamisen ylpeydeksi. Sen piti laajoine puistoalueineen ja leveine pyöräväylineen olla viihtyisä tulevaisuuden ekokaupunki, kuin utopistinen keidas verrattuna moniin Kiinan saasteisiin suurkaupunkeihin. Kaunein ja käytännöllisin.

Meixiä on nimitetty yhdeksi maailman suurimmista urbaanin suunnittelun kokeiluista ehkä juuri kokonsa ja toteuttamistapansa vuoksi. Ei pikkuhiljaa, vaan kaikkialle, yhtä aikaa ja näyttävää jälkeä. Suurilta osin on valmista, mutta joitakin satoja rakennusmiehiä maleksii vielä siellä täällä.

Milloin ne ihmiset sitten tulevat?

Järven rannalle on varattu kodit suunnilleen samalle määrälle ihmisiä kuin Tampereella on asukkaita. Asuntoihin on kuitenkin muuttanut väkeä vain arviolta kolmannes pienen Lempäälän asukasmäärästä, ripoteltuna eri puolille kaupunkia. Asukkaille tuskin aiheutuu riesaa naapureista.

Kaupungille kävi huonosti, koska kiinalaiset sijoittajat ovat ahneita. Tai ehkä vain järkeviä bisnesmiehiä. Tulos on kiinteistökupla.

Meixi on tuomittu aavekaupungiksi ilman että se ehti nähdä mainittavaa elämää.

Tulijoita asukkaiksi kyllä olisi, mutta heitä on liikaa. Valtava kaupunkiasuntojen kysyntä on johtanut koko Kiinassa asuntojen suhteettomaan hintojen nousuun.

Sijoittajat ovat valmiita haalimaan asuntoja ylihinnalla, koska niiden arvo todennäköisesti vain kasvaa. Kierre kohottaa hintoja entisestään. Umpisolmu on tiukassa.

Ne, joilla Meixi Lake Cityn ökykalliisiin standardiasuntoihin olisi varaa, miettivät muuttoa kahdesti. Miksi asettua kaupunkiin, jossa ei ole lainkaan palveluita?

Palveluita ei tule ilman asiakkaita.

Mieleen tulee jokin suomalainen kuihtuva pikkupaikkakunta. Vain miljöö on eri todellisuudesta.

 

Useampi bussi ajaa ohitse. Niiden sisällä on kourallinen ihmisiä. Rakennusmies asentaa valotaulua katutason huoneistoon, johon voisi joskus tulla vaikka älypuhelinmyymälä.

Puistoihin on kätketty kaiuttimia tekokivien sisälle ja puiden oksille. Ne soittavat pehmeää hissimusiikkia tai päästävät vienoja lintujen ääniä kellon ympäri.

Värikäs maailmanpyörä ei liiku. Sadat kaupunkipyörät seisovat telineissään siistissä rivissä, käyttämättöminä ja pölyisinä. Ei kuulu puheensorinaa, kenkien kopinaa tai liikenteen hurinaa.

Oman tilan paljoudesta tulee melkein koti-ikävä.

 

 

Niin hullulta kuin se tuntuu, tämä outo unenomainen betoniplaneetta ei ole ainutlaatuinen paikka maailmassa. Kiinassa on lukuisia vastaavia aavekaupunkeja.

Maan sadat kaupunginlaajennukset tai kaksoiskaupungit on viimeisen vuosikymmenen aikana rakennettu samalla metodilla kuin Meixi Lake City. Käden käänteessä.

Kuuluisin on Mongoliassa sijaitseva Ordosin kaupungin uusi alue, Kangbashi, joka tunnettaan maailman suurimpana aavekaupunkina.

Vuosia betonisokkelon rakentamisen jälkeen vain kaksi prosenttia sen taloista oli asutettu ja mahtipontiset julkiset rakennukset kumisivat tyhjyyttään. Sittemmin täyttymistä on tapahtunut maltillisesti.

Sitten on Yujiapu, 200 kilometrin päässä Pekingistä sijaitseva Manhattan-kopio, paitsi isompi ja vailla väenpaljoutta.

Lähistöllä on myös aavekaupungiksi nimitetty Tianducheng, joka esittää Pariisia empire-tyylisellä arkkitehtuurillaan ja Eiffel-torni-kopiollaan. Shanghain pikku-Lontookin on jäänyt asuttamatta.

 

Meixin uinuvilla kaduilla voi risteillä kilometrejä näkemättä muutamia kulkijoita enempää elon merkkejä. Kiinalaiset ovat vähän kuin suomalaiset, välttelevät katsekontaktia tuntemattomien kanssa.

Tekojärven ympäri kiertää lakaistu rantapromenadi, jota reunustaa vehreät istutukset. Matkan varrelle jää näkötorneja, kirkkaita puroja ja kävelysiltoja, jotka tuoksuvat puulle.

Pilvenpiirtäjien siluetit tummuvat, kun aurinko painuu alemmas.

Monet changshalaiset ovat tulleet Meixi Laken reunojen puistoihin piknikille tai pyöräretkelle ihailemaan uutta kaupunkia. Väkeä on silti vain häivähdys siitä mitä Sorsapuistossa istuskelee lämpimänä kevätiltana.

Ihmiset tekevät ilmapiiristä kotoisamman. Pohdin, ovatko he tärkeämpi osa kaupunkia kuin rakennukset. Hämeensillan törröttävät kiviukot, vai hyväntuulinen puheensorina vakiobaarin röökikopissa?

Metro ujeltaa liikkeelle ja kuljettaa pois – kuin kaupungista, jota ei ole.

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"