Reportaasit
22.5.2017

Tunteita puhuttelevaa tiedettä ja mieltä herättelevää liikettä – Raisa Foster haluaa purkaa kahtiajakoja

Vapaa tutkija Raisa Foster innostuu siitä, kun akateeminen tutkimus viedään Koskikeskukseen ja tieteellisiin artikkeleihin kirjoitetaankin runoja.

Milja Keinänen, teksti ja kuvat

Tampereen Koskikeskukseen kannetaan muoviroskaa. Saattaisi olla siellä oleilevien teinien tekosia tai sitten jonkinlainen installaatio.

Jälkimmäinen arvaus osuu lähemmäs oikeaa. Se ei kuitenkaan ole vielä koko totuus. Muovista tehty installaatio on osa ekososiaalisen oikeudenmukaisuuden tutkimushanketta.

Vaikeita ympäristöön ja yhdenvertaisuuteen liittyviä kysymyksiä ratkotaan hankkeessa taideteosten kautta.

”Yleisesti ihmisten käsitys tieteestä on todella luonnontieteellinen”, toteaa Art-Eco-hankkeen tutkimusjohtaja, vapaa tutkija, taiteilija ja kouluttaja Raisa Foster.

”Ja jos ei pysty näkemään minkäänlaista muuta tieteen tekemisen mallia, niin silloin varmaan pitääkin taideperustaista tutkimista höpönlöpönä.”

Niin, Koskikeskuksen teos sijoittuu laajempaan tutkimuskehykseen, jota kutsutaan taideperustaiseksi tutkimukseksi. Se on Fosterin erikoisalaa. Tampereen yliopistoon tekemässään väitöskirjassa hän esimerkiksi yhdisti tanssia ja tekstiä.

Väitöksen perustana on kehuttu Katiska-niminen tanssiteos, jossa tutkitaan nuorten miesten identiteettiä. Kirjoitettu osuus on kuitenkin myös itsessään tieteellisesti pätevä ja kokonainen. Tampereen yliopiston kaltaisessa tiedeyliopistossa niin tulee olla, sillä taiteellisesta työstä ei saa mitään lisäpisteitä. Se on täysin vapaaehtoista, ja tutkimuksen pitää olla ymmärrettävissä myös ilman taideteoksen näkemistä.

Taideperustaisen tutkimuksen ympärille on syntynyt tieteellisiä yhteisöjä, mutta Suomessa Fosterin tapa tutkia on melko marginaalissa. Välillä hän joutuu perustelemaan valitsemaansa lähestymistapaa. Täysin yksin Foster ei kuitenkaan Tampereellakaan ole. Esimerkiksi kollaaseistaan ja Congrats, you have an all male panel -kuvistaan tunnettu politiikantutkija Saara Särmä edustaa samaa tutkimussuuntaa.

 

 

Kun kuuntelen Fosteria, ajattelen ensin kuuntelevani tutkijaa: hän puhuu jäsennellysti ja viittaa teorioihin. Sitten havahdun: ei, ehkä kuuntelen sittenkin taiteilijaa. Puhuisiko tutkija yhdenvertaisuudesta ja ympäristöön liittyvistä kysymyksistä näin intohimoisesti ja henkilökohtaisesti?

Toisaalta luokittelu saattaa myös olla täysin tarpeetonta. Foster on lähestymistapansa harkinnut, ja hänellä on selkeät perusteet sille, miksi hän tekee akateemista tutkimusta juuri taiteen avulla. Yksi syy on se, että hän haluaa tavoittaa suuria ihmisjoukkoja.

”Minua ei kiinnosta tehdä artikkeleita vain toisille tutkijoille. Yleensähän niitä lukee oikeastaan vain muutama ihminen, vaikka niihin nähdään kauheasti vaivaa.”

”Minua ei kiinnosta tehdä artikkeleita vain toisille tutkijoille. Yleensähän niitä lukee oikeastaan vain muutama ihminen, vaikka niihin nähdään kauheasti vaivaa. Kun teen taideteoksen, sitä käyvät katsomassa monenlaiset ihmiset.”

Mieli alkaa vaellella Fosterin tutkimustensa yhteydessä mainitsemiin vaikeisiin käsitteisiin: ekososiaalinen oikeudenmukaisuus, tunnustuksen pedagogia ja eragrafia. Mihinköhän näillä vaikean kuuloisilla sanoilla pyritään, ja voivatko tavalliset ihmiset tosiaankin osallistua, edes taiteen välityksellä ja avulla, tällaisia käsitteitä sisältäviin keskusteluihin?

Sivulauseessa Foster esittää tutkimukselleen kuitenkin toisenlaisen, ehkä helpomman määritelmän.

”Tutkimukseni on yritystä ymmärtää tätä elämää vähän enemmän, maailman ihmettelyä.”

Siihen voivat varmasti kaikki osallistua.

Vaikka Foster haluaa nyt kyseenalaistaa tieteen ja taiteen välille piirrettyä rajaa, hän joutui aikoinaan tekemään valinnan niiden kahden välillä. Hän oli vastaanottanut paikan sekä mediataiteen ohjelmasta ammattikorkeakoulusta, että suomen kielen ohjelmasta yliopistosta.

Taidekoulussa kuitenkin sanottiin, että linjalle pitäisi omistautua täysin, eikä alojen yhdistäminen onnistuisi. Foster punnitsi vaihtoehtoja ja valitsi suomen kielen, sillä hän oli nähnyt pääsykokeisiin paljon vaivaa. Valmistuttuaan hänestä tuli vuosiksi äidinkielen opettaja, joka ei oikein koskaan sopeutunut koulumaailmaan.

”Pidän nuorista ja opettamisesta, mutta en allekirjoittanut koulun sääntöjä. Oli vaikeaa hyväksyä rankaiseminen, jälki-istunnot ja sääntöjen noudattaminen vain siksi, että näin on aina tehty.”

Jälki-istuntojen sijaan Foster olisi halunnut ratkaista asiat puhumalla. Koulun instituutio muuttuu kuitenkin hitaasti ja Foster sai tarpeekseen. Hän lähti Australiaan taideyliopistoon opiskelemaan ainetta, josta kovin moni tuskin on kuullut: Dance Animateuriksi, Fosterin suomennoksen mukaan tanssi-innostajaksi.

 

Niin, Fosterista on mahdotonta puhua ilman, että puhuu tanssista. Hän on aloittanut baletin neljävuotiaana ja opiskellut hetken Tukholman kuninkaallisessa balettikoulussa, mutta on aikuisiällä opetellut unohtamaan kaiken, mitä balettitunneilla oppi.

”Baletin maailma on raju ja vaatii täydellistä sitoutumista. Luokkakaverini kuninkaallisessa balettikoulussa jäivät aina päivän jälkeen harjoittelemaan, ja tajusin, ettei minua vain kiinnosta tarpeeksi.”

Nykyään Foster puhuu rehellisen ja aidon liikkeen puolesta ja on rekisteröinyt tanssi-innostamisen menetelmän tavaramerkiksi. Hän pitää koulutuksia, joissa vaikkapa opettajat tai sosiaalityöntekijät voivat valmistua tanssi-innostajiksi ja käyttää menetelmää oman työnsä apuna. Tunneilla omaa tapaa liikkua opetellaan löytämään esimerkiksi improvisoimalla.

”Jos balettitanssijoita taas laitetaan vierekkäin liikkumaan, niin kaikki eivät ole yhtä hyviä, koska siinä on tietty ideaali.”

Tanssi-innostamisen perusajatus on se, ettei ole olemassa oikeanlaista liikettä: kaikki liike, joka on rehellistä, on hyvää. Se on mahdollista, sillä tanssi-innostamisessa ei ole normia, johon tulisi pyrkiä.

”Jos balettitanssijoita taas laitetaan vierekkäin liikkumaan, niin kaikki eivät ole yhtä hyviä, koska siinä on tietty ideaali.”

Foster perustelee tekemisiään hyvin analyyttisesti. Myös tanssi-innostamisen taustalta löytyy suurempi ajatus, kahtiajako, jota hän yrittää ravistella: jako kehoon ja mieleen.

Foster kokee, että yleisesti vallalla on ajatus kehosta objektina, jota täytyy kehittää salilla. Unohdetaan, että keho on paitsi jotain ulospäin näkyvää, melkein kuin nykyajan käyntikortti, myös täynnä tunteita, muistoja, taitoja ja tietoja. Niiden ajatellaan perinteisesti sijaitsevan vain pään sisällä.

”Esimerkiksi kristillinen kirkko on vaikuttanut siihen, että ruumis on jotain sellaista, jota ei suurin piirtein saa olla olemassa, että se on jotain likaista ja pahaa. Henkisyys taas on tavoiteltavaa”, Foster pohtii.

Foster kertoo, että kun aikuisia ihmisiä ohjataan harjoitusten avulla liikkumaan intuitiivisesti ja vapaasti, pintaan voi nousta myös vaikeita tunteita. Joku saattaa itkeäkin. Keho ja mieli tosiaan toimivat yhdessä.

Kurssien lopuksi Foster kerää palautetta, jossa saa kolmella sanalla kuvata kokemusta. Yksi yleisimpiä adjektiiveja on outo.

”Mutta se ei välttämättä tarkoita, että kokemus olisi negatiivinen. He eivät vain tienneet, että tällainenkin maailma on olemassa.”

Fosterilla on pieni lapsi, joka nousee hänen puheessaan esiin yllättävissä paikoissa. Häntä kiehtoo seurata vierestä sitä, kuinka lapsella ei vielä ole käsitystä tunnetuista muodoista ja sopivista väriyhdistelmistä, vaan tämä läiskii värejä paperille miten sattuu.

Myös materiaalit kiinnostavat lasta loputtoman paljon: maalit, pinnat ja nesteet. Foster toivoo itsekin säilyttävänsä erilaisiin aistimuksiin lapsenomaisen suhtautumisen. Se on hänelle osa kehon ja mielen yhteistyötä.

”Olen huolestunut digitalisaatiossa siitä, että ei opita erilaisia materiaaleja. En haluaisi, että oma lapseni tekee kaiken piirto-ohjelmalla, koska lasilevy on vain yhdenlainen tuntoaistimus.”

 

 

 

Kun käy läpi Fosterin historiaa, pää meinaa mennä pyörälle. Hänellä on valtavan monta roolia ja projektia. Niitä yhdistää kuitenkin vapaus: Foster on vapaa tutkija, eli ei toimi minkään tietyn yliopiston alaisuudessa. Toisaalta vapautta rajoittaa raha. Nyt Koneen säätiön rahoittama Art-Eco-hanke on loppumassa, ja tulisi taas ideoida jotain uutta.

Foster ei kuitenkaan usko, että perinteinen akateeminen virka olisi häntä varten, eihän hän koulussakaan viihtynyt. Perinteinen työpaikka olisi myös vaikea saada hänen työhistoriallaan.

”Jos tekisin vain perinteistä akateemista tutkimusta, julkaisuluetteloni olisi paljon pidempi. Ja julkaisujen määrällähän niitä työpaikkoja haetaan. Ei ole kovin järkevää tällä tavalla tuhlata aikaansa taiteen tekemiseen!”

Palataan vielä siihen, miksi taiteen avulla kaikesta huolimatta kannattaa Fosterin mielestä tutkia. Jälleen taustalla on yksi vastapari, jota Foster haluaa kyseenalaistaa: järki ja tunteet. Fosterin mielestä tutkimus saa vedota molempiin ja tunteisiin vetoaminen on suorastaan ansio.

”Kun ajatellaan tiedettä, niin ajatellaan, että sen pitää toimia nimenomaan järjen tasolla. Mutta se ei ole niin yksinkertaista. Me tiedämme monia asioita, mutta emme kuitenkaan toimi niiden mukaan. Taiteen aiheuttamilla tunne­reaktioilla on paljon suurempi vaikutus käyttäytymiseemme.”

”Kun ajatellaan tiedettä, niin ajatellaan, että sen pitää toimia nimenomaan järjen tasolla. Mutta se ei ole niin yksinkertaista.”

 

Tällä hetkellä Foster tekee yhteistyötä kehitysvammaisten toimintakeskus Wärjäämön kanssa. Hän on haastatellut sen toiminnan piirissä olevia ja muokannut heidän kokemuksistaan runoja, joita on julkaistu osana tieteellistä tekstiä.

Runoja siksi, että ne vetoavat Fosterin mielestä tunteisiin eri tavalla kuin perinteinen kehitysvammaisia käsittelevä akateeminen artikkeli.

Foster ehdottaa spontaania visiittiä Wärjäämöön. Menemme, ja meidät otetaan vastaan suurella lämmöllä.

”Menin ihan kananlihalle, kun luin niitä”, Fosterin runoja kehutaan.

Selviää, että kaikki eivät ole vielä saaneet lukea runoja, joissa heidän kokemuksiaan käsitellään, joten Foster lupaa hoitaa ne luettavaksi ensi tilassa. Iloinen puheensorina yltyy.

Foster ei toimi tilanteessa kuten tutkija ehkä stereotyyppisen mielikuvan perusteella toimisi: etäisyyden päästä tarkkaillen − päinvastoin, hän on vaikuttaa olevan kaikille kuin vanha ystävä.

Fosterin eleistä ja tavasta puhua huomaa, että hän pitää kehitysvammaisia wärjäämöläisiä tutkimuskumppaneinaan, ei -kohteinaan.

”Kuka edes on vammainen? En tiedä mitään heidän diagnooseistaan, eikä minua kyllä yhtään kiinnostakaan!” Foster tokaisee, kun astumme ulos.

Taas purettiin yksi kahtiajako.

 

Tällä hetkellä Raisa Foster tekee yhteistyötä kehitysvammaisten toimintakeskus Wärjäämön kanssa. Jenni Päily ja Mari Heinilä ovat Fosterin tutkimuskumppaneita.

 

 

Raisa Foster

Vuonna 1976 syntynyt yhteisötaiteilija.

Opiskellut Tampereen yliopistossa suomen kieltä. Väitellyt Tampereen yliopistossa kasvatus­tieteistä.

Opiskellut Australiassa Melbournen yliopistossa Dance Animateuriksi ja kehittänyt opintojen pohjalta tanssi-innostamisen menetelmän. Valmistunut Aalto-yliopistosta taiteen maisteriksi pääaineenaan visuaalinen kulttuuri.

Työskennellyt myös opettajana.

Johtaa tällä hetkellä Koneen Säätiön rahoittamaa Art-Eco -tutkimus­projektia.

On vapaa tutkija, eli ei toimi minkään yliopiston alaisuudessa.

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"