Mistä puhua, jos ei työstä?

Milja Keinänen

”Niin mitä sä siis teet työksesi?” minulta lipsahtaa.

Olen jälleen tehnyt saman virheen. Siis aloittanut haastateltavan hahmottamisen samasta syvälle juurtuneesta kulmasta: Mitä hän opiskelee, ja mitä tekee työkseen. Vaikka se ei ole edes jutun kannalta oleellisinta.

Tähän lehteen on haastateltu Suomesta pois muuttaneita nuoria ihmisiä. Ehkä yllättäenkin heitä ei ole ajanut pois Suomesta ensisijaisesti sopivan työpaikan puute vaan kulttuuriin liittyvät syyt, kuten se, että työ saa täällä niin valtavan merkityksen, ettei muulle tunnu jäävän aikaa – ei keskustelun eikä ajankäytön tasolla.

”Minua alkoi ärsyttämään se, että aina kysytään, mikä sinusta tulee isona ja mitä sinä haluat tehdä. Täällä olen enemmän kuin numeroni ja suoritukseni”, sanoo yksi muualle muuttaneista haastateltavista.

”Tuntuu, että työ vie tosi paljon ihmisten huomiota. Vaikka on lomalla, niin selailee työsähköposteja”, toteaa toinen.

 

Tunnistan ilmiön. Työstä puhuminen on helppoa, sillä se on ehkäpä ihmiselämän julkisin alue. Kun puhuu työstä, ei tule sohaisseeksi arkaan paikkaan. Tai niin ainakin luulisi.

Työ on myös seikka, jonka varaan moni rakentaa koko minuutensa – myös työajan ulkopuolella. Eikä vähiten siksi, että niin on nykyajan työmarkkinoilla menestyäkseen pakko tehdä.

Vapaa-ajallakin voi tulla vastaan mahdollisuuksia verkostoitua. Vapaa-ajallakin on oltava sellainen ”hyvä tyyppi”, jota työnantajat etsivät: harrastettava kiinnostavia asioita, kirjoitettava hyviä vitsejä sosiaaliseen mediaan ja ylläpidettävä Linkedin-profiilia. Ei ihme, että työelämä pyörii päässä, vaikka kello olisi jo yli neljän ja toimiston ovet suljettu.

Miksi työpuhetta pitäisi sitten yrittää välttää edes toisinaan? Kun yritän saada itseäni keksimään muita puheenaiheita, tulen toisaalta aina saman pulman eteen: minähän rakastan kuulla kertomuksia ihmisten töistä.

Yritän perustella kerta toisensa jälkeen toistuvia ”mitäs sun töissä” -keskusteluja itselleni sillä, että kertoo kai ihmisen työ jotain ihmisestä itsestään. Ei kai alakoulun opettaja olisi sellainen, ellei hän pitäisi ihmisistä ja lapsista? Täytyyhän floristin olla intohimoinen kasveja kohtaan?

 

Perusteluni kuitenkin ontuvat. Ei työ välttämättä kerro tekijästään. Vaikka itse olisi onnekkaasti päässyt opiskelemaan alaa, josta voisi jauhaa tuntikaudet, ja vielä työllistynytkin tutkinnollaan, ei keskustelukumppanin tilanne ole välttämättä sama.

Sairaus voi pakottaa pysymään kotona, eikä omalta tuntuva koulupaikka välttämättä ole auennut. Tai ehkä perheelle on paremman puutteessa hankittava elanto työssä, jota ei haluaisi välttämättä kirjoittaa Twitter-bioonsa. Tai sitten keskustelukumppani on työtön. Se ei olisi mikään ihme, jos työllisyystilastoja vilkaisee.

Siksi tarvitaan myös keskusteluja, joihin voi osallistua ilman työn ja opiskelupaikan kaltaisia meriittejä.

Ehkä seuraavan kerran kysynkin uudelta ihmiseltä kaikessa yksinkertaisuudessaan: mikä sinua kiinnostaa?

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"
  • Mainos