Uutiset
25.9.2017

Pakkopullaa? – Gradun ohjaaminen on professorin virkavelvollisuus, mutta ohjaamisen taso heittelee

Mikael Mattila, teksti
Milja Keinänen, kuvat

Gradun akateeminen ohjaaminen on professorin virkavelvollisuus, mutta ohjaamisen taso heittelee. Siihen vaikuttavat ainakin henkilökemiat ja professorin resurssit. Selvitimme, miltä tilanne näyttää tällä hetkellä Tampereen yliopistossa.

Gradun tekemisestä kerrotut tarinat kuulostavat usein huonoilta kauhunovelleilta.

Lähdeluettelot eivät lopu koskaan, tekstinkäsittelyohjelma on riivattu, muu seminaariryhmä on tehnyt verivalan juuri sinua vastaan, eikä autioilta yliopiston käytäviltä löydä apua. Graduohjaaja vastaa sähköposteihin yhtä hanakasti kuin spämmibotin tehtailemiin sijoitusmainoksiin, ja kun ohjaajan lopulta tapaa, tuijottaa hän eteensä tuhannen markan setelin vastaanottaneen Heikki Silvennoisen lailla.

Toisin sanoen graduahdistus on akateemiselle yhteisölle samanlainen ikuisuusaihe kuin Suomen käymät sodat iltapäivälehtien juhlaliitteille. Se tarttuu tekijäpolveen toisensa jälkeen.

Ongelmat graduohjauksessa ovat nousseet usein esiin Ohi on -palstan graduhaastatteluissa. Aviisi pyysi myös Facebookissa kokemuksia graduohjauksesta. Kokemuksensa jakoi kymmenkunta kirjoittajaa, ja sävy oli usein pessimistinen: etenkin graduohjaajan vaikea tavoitettavuus ja seminaariryhmäläisten vähäinen kiinnostus toisten tekemisiin toistuu useissa tilityksissä. Tämän seurauksena graduntekijän työmotivaatio heikkenee, eikä mikään etene.

Kuulostaa ikävältä. Mitä henkilökunta tähän sanoo?

 

”Me haluamme, että kaikki henkilökunnan edustajat osallistuvat graduohjaukseen”, vastaa Tapio Raunio, Tampereen yliopiston valtio-opin vastuuprofessori. ”Pyrimme siihen, että opiskelija saa palautetta muualtakin kuin vain ohjaajaltaan.”

Valtio-opin puolella graduohjaus tapahtuu suunnilleen näin: Graduntekijät jaetaan kolmeen ryhmään, jotka painottuvat kolmen professorin erityisalueiden mukaan. Seminaarit kestävät vuoden, ja jotkut saavat gradunsa jo niiden aikana valmiiksi.

Raunion puheiden perusteella vaikuttaa siltä, että ”koko kylä kasvattaa” -mallin avulla ainakin politologit ovat onnistuneet jonkinlaisessa hallinnallisessa alkemiassa. He näyttävät rakentaneen järjestelmän, joka vaikuttaa toimivan sekä teoriassa että käytännössä.

Valtio-opin opiskelijoiden ainejärjestön Iltakoulu Ry:n puheenjohtaja Roope Tukia vahvistaa Raunion hehkutuksen.

“Käsitykseni mukaan valtio-opin henkilökunnalla ja opiskelijoilla on poikkeuksellisen hyvät välit! Ohjaus on tehokasta, koska tukea ja apua saa monelta taholta.”

Mukava kuulla.

 

Gradumallejakin on monia. Esimerkiksi lääketieteen puolella lisensiaatintyöllä on yleensä kaksi ohjaajaa: toinen yliopistolta, toinen jostakin sairaanhoidon organisaatiosta, kertoo lääketieteellisen tiedekunnan MED:in opintopäällikkö Nina Pietilä.
”Tätä kautta lopputyöhön sisältyy myös työelämälähtöisyys.”

Pietilä avaa lääketieteen koulutuksen periaatteita: Opiskelijalla ei ole akateemista vapautta, ja opiskelu noudattaa tarkkaa viikko-ohjelmaa. Toisin kuin niin sanotuilla generalistisilla aloilla, ei lääketieteen lopputyötä ohjata seminaarin avulla. Se tehdään opinto-ohjelman ulkopuolella, esimerkiksi erillisissä tutkimusryhmissä. Opiskelija etsii ohjaajansa ja tutkimusryhmänsä sen perusteella, mikä lääketieteen alue häntä sattuu kiinnostamaan.

”Koska lopputyö tehdään muun opiskelun ohella, on myös opiskelijan asia, milloin hän työn tekemisen aloittaa. Tutkimusryhmän työtahti pitää huolen siitä, että valmistuminen jää harvoin kiinni lopputyön tekemisestä. Ohjelmallisuuden ansiosta käytännössä kaikki opiskelijat valmistuvat – suurin osa tavoiteajassa.”

Optimistisista lausunnoista huolimatta tilanne ei ole aivan näin yksinkertainen.

”Ei meidänkään mallimme takaa, että kaikki opiskelijat saisivat työnsä valmiiksi toiveajassa”, Tapio Raunio myöntää.

Tämä on toisaalta inhimillistä, koska elämässä on muutakin kuin gradu. Sen tietävät sekä maisterikouluttaja että -koulutettava. Suhde näiden kahden välillä on useasti psykologisoitu: ”Tuntuu kuin etsisi terapeuttia”, eräs Aviisin jututtama sosiologian graduntekijä heittää. Hyvän kanssa homma toimii, huonon kanssa ei.

“Kukaan tuskin keksii sitä viisasten kiveä, jonka avulla kaikkien gradut valmistuisivat”, jatkaa Tampereen yliopiston historian professori Pirjo Markkola. Hänelläkin on seminaareistaan enimmäkseen hyvää sanottavaa, mutta kaikissa graduryhmissä henkilökemiat eivät aina kohtaa.

“Ohjaajan lisäksi myös opiskelijat luovat seminaarikulttuurin. Olen ohjannut sekä keskustelevia että kyräilevämpiä ryhmiä. Professorin täytyy löytää keinot kommunikointiin molempien kanssa.”

 

Vahinko vain, että tyytymättömät opiskelijat ovat nurisseet erityisesti kommunikaation heikkoudesta. Mistä sellainen voi johtua?
”Professori saattaa helposti priorisoida tutkimuksen tekoa gradututkielmien lukemisen sijasta”, Raunio arvelee.

Professorin virka ei tietenkään ole pelkkää opettamista tai hallinnon hoitoa. Hänen pitäisi tehdä tutkimustakin tai toimia erikoislääkärinä. Vastuiden pallottelu ja toimenkuvan jakaminen ovat keskeisimpiä esteitä hyvälle graduohjaamiselle.

Markkola vastaa varovaisemmin:

“Välillä se menee niin päin, että opettaminen ja hallintoasiat vievät aikaa tutkimuksen tekemiseltä. Graduohjausta voi vaikeuttaa ehkä se, että se on nykyään epäsäännöllisempää. Ennen professorin kesä oli varattu tutkimukselle, nykyään silloinkin saattaa joutua hoitamaan graduja.”

Professorilla on kuitenkin virkansa puolesta velvollisuus olla kiinnostunut gradutöistä. Se sanellaan jo hänen tehtäviään käsittelevässä yliopistolain pykälässä. Syy on myös resursseissa: professori on ainut, jolle maksetaan graduohjauksesta myös palkkaa.

”Tietenkin graduohjaajaksi voi valita jonkun muunkin kuin professorin, jos hän on gradun kannalta sopiva”, Markkola muistuttaa.
Lehtorit ja tohtoriopiskelijat voivat siis myös toimia ohjaajina, mutta vain professorin työtehtävissä ohjauksesta on erikseen määrätty.

”Kuitenkin sille, että jollekulle muulle kuin professorille maksettaisiin ohjauksesta, pitäisi olla erityisen hyvä syy.”

 

Graduohjauksen pulmat näyttävät olevan ensisijaisesti yksilöiden välisiä, eivät rakenteellisia – ainakin jos henkilökuntaa on uskominen. Systeemi toimii periaatteessa hyvin, mutta aina löytyy ristiriitoja. Toisaalta opiskelijaakaan ei voi loputtomiin pitää kädestä. Tapio Raunio ja Pirjo Markkola kannustavat heitä ajamaan omia etujaan pontevammin.

”Jos ohjaajaa ei kiinnosta ohjata, niin siitä pitää huomauttaa”, Raunio toteaa. ”Opiskelijan pitää mennä opintopäällikön tai dekaanin puheille. Haluan sellaisen kulttuurin, jossa opiskelijat uskaltavat puuttua epäkohtiin!”

Samalla gradu on yhteinen ponnistus. Professorit muistuttavat, että ryhmässä pakertavien opiskelijoiden tulisi olla kiinnostuneita myös toistensa graduista.

”Vertaisarviointi on yksi akateemisen yhteisön tärkeimpiä määrittäjiä”, Markkola sanoo.

 

Oma-aloitteisuuden vaatiminen näkyy myös siinä, miten opiskelijoita ohjataan tekemään lopputyötään. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten lääketieteen lisensiaattiopiskelijat valitsevat lopputyönsä. Opiskelijat näyttävät myös omaksuneen itseohjautuvan roolin. Markkola on huomannut sen historian puolella: ”Haahuilua on entisaikoihin nähden paljon vähemmän! Opiskelijat ovat orientoituneita siihen, että haluavat valmistua odotusajassa.”
On tulkinnanvaraista, onko yhtäkkisen reippauden syynä esimerkiksi opintoajan rajaaminen.

Gradu on aina oppimisprosessi, jonka luonteeseen kuuluvat henkinen kamppailu ja omien taitojen kyseenalaistaminen. Sitä ei pääse pakoon, vaikka ohjaus olisi kuinka hyvää ja opiskelija kuinka lahjakas.

Vastausten perusteella näyttää siltä, että Tampereen yliopistossa uusista graduntekijöistä pidetään huolta, mutta kontakti heikkenee sitä mukaa, mitä pidemmäksi opintoaika venyy. Kun gradu jää roikkumaan, vähenee kaikkien kiinnostus. Näin ei Raunion mielestä pitäisi olla:
”Kukaan opiskelija ei saa jättäytyä yksin. On tärkeää kysellä myös sellaisten opiskelijoiden perään, joiden gradunteko on viivästynyt!”

Hänestä kaikkien graduntekijöiden huomioon ottaminen on kunnia-asia:

”Yliopistoon pitää luoda sellainen kulttuuri, jossa ymmärrettäisiin, ettei ohjaus ole pakkopullaa. Gradu on sellaiseksi liian suuri ja tärkeä ponnistus!”

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"