Reportaasit
24.11.2017

Tiina Elovaara maalasi sielunsa, Lassi Kaleva lauloi lapsikuorossa – Ovatko entiset ja nykyiset persut päässeet yli tekotaiteesta?

Sakeita Facebook-päivityksiä ja postmoderneja provokaatioita – siinäkö koko perussuomalaisen kulttuuripolitiikan kirjo? Tiina Elovaara ja Lassi Kaleva haluavat tukea myös sellaista taidetta, jota eivät itse ymmärrä.

 

TUIJA SILTAMÄKI, TEKSTI

ANTTI YRJÖNEN, KUVITUS

 

Mikään ei ole niin helppoa kuin perussuomalaisille naureskeleminen.

Homma menee yleensä niin, että ensin joku perussuomalainen tai sininen, os. perussuomalainen, kirjoittaa internetiin joko tahallaan tai tahattomasti jotain provokatiivista. Twiittaava vasemmisto tuomitsee lausunnon käsittämättömäksi ja huolestuttavaksi, poliittiset vastustajat puolestaan käyttävät tilaisuuden moraaliseen poseeraamiseen. Toimittajat huomaavat, että netissä tapahtuu jotain, ja julistavat, että kyseessä on kohu.

Muutaman tunnin päästä kukaan ei enää muista, mistä alun perin oli kyse.

 

KUN PERUSSUOMALAISET kävi vuoden 2011 eduskuntavaaliohjelmassaan taistoon “tekotaiteellisia postmoderneja kokeiluja” vastaan, kansa raivostui.

Provokaatio oli tietysti melko lapsellinen ja typerä, mutta se toimi.

Se sai kulttuuriväen käärimään graafisten kaapujensa hihat ja puoli Suomea suunniltaan. Miten ne juntit kehtaavat?

Sen jälkeen valtakunnalliset kulttuurikohut ovat jääneet lähinnä keskenkasvuisten Facebook-päivitysten tasolle. Viimeksi mahdollisuuden julkiseen tyrmistymiseen tarjosi kansanedustaja Mika Raatikainen (ps.) elokuussa julkaistussa alatyylisessä Facebook-postauksessaan.

“Erilaiset ja eriasteiset koulupudokastaiteilijat kehuvat toisiaan siitä, miten hyvin joku vääntelehtii, kirjoittaa runoja mitä ei ymmärrä kukaan muu kuin sekakäyttäjätoverit, näyttelee jotain mitä oikeasti ei ole olemassa tai tuhrii päiväkoululapsellisesti jotain visvaa ja smegmaa kankaalle”, Raatikainen kirjoitti.

Sekavat taidepoliittiset ulostulot ja yksityisajattelut huolestuttavat ja huvittavat. Kun sinisten Sampo Terho (os. ps.) nimitettiin kulttuuriministeriksi, otsikoitiin lehdissä, koittaako taiteelle nyt kovat ajat. Vielä sellaisesta ei ole viitteitä, mutta kuten etelän mediassa sanottaisiin: spekuloidaan.

Lopetetaanko Suomessa kaiken muun paitsi kansallisromanttisten klassikoiden tukeminen? Alkavatko poliitikot määritellä, millainen taide on hyvää ja arvokasta? Vai onko tämä taas jokin kulttuurimarxistien salaliitto, jolla yritetään demonisoida terve isänmaallisuus?

 

Kansanedustaja Mika Raatikainen herätti elokuussa huomiota lennokkaalla ja alatyylisellä Facebook-kirjoituksellaan.

 

TERVE ISÄNMAALLISUUS saapuu Tampereen taidemuseoon perjantaina iltapäivällä.

Sinisten kansanedustaja Tiina Elovaara ja perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Lassi Kaleva ovat tulleet tutustumaan Backlight-valokuvafestivaaliin ja sen Itsenäisyyden rajat -valokuvanäyttelyyn. Tarkoitus on keskustella taiteen ja politiikan suhteesta, mutta ei tästä kovin kummoista kulttuurisotaa näytä syttyvän.

Elovaara tunnustaa heti, ettei ole järin aktiivinen taidenäyttelyihminen, mutta käy kyllä, jos on jotain erityisen kiinnostavaa. Musikaaleista hän ei pidä, vaikka arvostaakin niiden “talentteja”. Elovaara hakee taiteesta henkilökohtaisia tunnekokemuksia, ja sen hän kokee tavoittavansa parhaiten kirjoista (puhuttelevin: Tommy Hellstenin Saat sen mistä luovut), mutta joskus myös muilla keinoilla.

“Maalasin hiljattain sieluni kavereiden kanssa. Me pidetään sellaisia terapiaistuntoja. Tehdään drinksut ja saatetaan alkaa maalata vaikka vesiväreillä.”

 

PERINTEISEN KULTTUURIN ystäväksi itsensä luokitteleva Kaleva pitää teatterista ja kesäteatterista ja soittaa pianoa ja säveltää ja valokuvaa ja on aikoinaan esiintynyt Tampereen oopperan lapsikuorossakin. Modernia ilmaisua hän hieman vierastaa. Hän kertoo esimerkiksi pitävänsä musiikista, jossa on kuultavissa oleva melodia.

“Mutta arvostan kaikkea taidetta tietysti. Jokainen taiteen muoto on arvokas, ja sen tulisi voida olla esillä, kun on mahdollisuus”, Kaleva sanoo.

Molemmat poliitikot korostavat moneen kertaan ja monin eri sanamuodoin arvostavansa myös sellaista taidetta, josta he eivät henkilökohtaisesti pidä tai jota he eivät aivan ymmärrä.

“Päätösten ei pidä pohjautua siihen, mikä minusta itsestäni on kivaa. En mä ymmärrä välttämättä kaikkia taiteen muotoja, mutta ymmärrän, että se on jollekin muulle tärkeää”, Kaleva linjaa.

Se on ihan hyvä lähtökohta, sillä huomattava osuus taiteesta on jotain muuta kuin suomalaisen taiteen kultakauden merkkiteoksia.

 

Lassi Kaleva on perinteisten kulttuurimuotojen ystävä. Tiina Elovaaralle tärkeintä on taiteen herättämä henkilökohtainen tunnekokemus.

 

KIERROKSEN ALKUPÄÄSSÄ on esillä Jaakko Kahilaniemen kuvasarja 100 Hectares of Understanding. Mustavalkoisissa, punaisten elementtien koristamissa kuvissa Kahilaniemi käsittelee suhdettaan perimäänsä sadan hehtaarin metsäalaan. Kahilaniemi sai sarjastaan Majaoja-säätiön 10 000 euron palkinnon.

“Onko nämä veripisaroita täällä sitten? Ottaako tämä kantaa sotaan, että sota on aina virhe – niin kuin se aina onkin – pitäisi diplomatian keinoin päästä ratkaisuun”, Kaleva tulkitsee.

“Mä olin eilen katsomassa Tuntemattoman sotilaan eduskunnan juhlanäytöksessä”, Elovaara vaihtaa puheenaihetta.

Mitäs tykkäsit?

“Odotukset oli aika korkealla, koska se on saanut niin hyvät arvostelut. Se ei ehkä ihan täysin täyttänyt mun ennakko-odotuksia, mutta se oli silti vaikuttava ja hyvä.”
Niin sanottu kulttuuriväki korostaa usein taiteen yhteiskunnallista merkittävyyttä ja vaikuttavuutta. Taiteen kuuluu ravistella rakenteita, luoda uutta ja provosoida katsojaansa.

Pikemminkin kyseenalaistaa perinteitä kuin vaalia niitä.

Sellainen ei sovi kovin hyvin konservatiivisten oikeistopopulistiliikkeiden toimintaperiaatteisiin.

 

MODERNIN TAITEEN väheksyminen on myös tietoinen poliittinen strategia. Haukkumalla nykytaidetta populistipoliitikko korostaa läheisyyttään edustamaansa “tavalliseen kansaan”, kuvailee Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettava Niko Hatakka.

Menettely tähtää eliitin legitimiteetin heikentämiseen: kansasta vieraantunut eliitti pitäisi korvata sellaisilla vallanpitäjillä, jotka ymmärtävät, mitä kansa oikeasti haluaa.

Hatakan mukaan oikeistopopulistisille liikkeille on tyypillistä luokitella kulttuuriväki ja muut intellektuellit joko eliitin luokaksi tai sen liittolaisiksi, osaksi vasemmistolaista valtablokkia. Hatakka kuitenkin muistuttaa, että myös vasemmistopopulistit hyökkäävät kulttuuria vastaan, joskin hieman eri näkökulmasta.

“Siinä on kyse enemmän korkeakulttuurin yliarvostetun statuksen kritisoimisesta tai siitä, että halutaan kiinnittää huomio siihen, että ihmisiä lähempänä oleva tai edullisempi kulttuurin muoto voisi olla tuettava asia.”

Hatakan mukaan vasemmistolaiset kritisoivat “herrakulttuuria” runsaasti esimerkiksi Helsingin oopperatalosta ja Guggenheimin museosta käydyissä keskusteluissa.

“Että minkä takia pistetään miljoonia tällaiseen eliitin brändäysprojektiin, kun voitaisiin tukea myös sellaista kulttuuria, josta ihmiset oikeasti välittäisivät.”
Kuulostaa tutulta.

 

Oikeistopopulistiset liikkeet luokittelevat usein kulttuuriväen ja muut intellektuellit joko yhdeksi eliitin luokaksi tai sen liittolaisiksi.

 

VASEMMALTA KUMPUAVA kritiikki on usein varsinaisen kulttuurikritiikin sijaan eriarvoistumisen kritiikkiä. Kysytään, miksi yhteisillä rahoilla tuetaan kulttuuria, josta vain eliitillä on mahdollisuus nauttia.

Myös Elovaara pitää kulttuuria osittain yhteiskuntaluokkakysymyksenä ja arvelee sen osittain selittävän sen, miksi kulttuuri voi olla perussuomalaisille ja sinisille vaikea aihe. Hän tulkitsee, että taide oli pitkään sellainen aihe, jota käytävään keskusteluun oli pääsy vain tietyillä tahoilla, nimitetään heitä nyt vaikka sivistyseliitiksi. Vuoden 2011 provokatiivinen kulttuuriohjelma antoi tavallaan tavallisillekin ihmisille luvan lausua mielipiteitään kulttuurista.

“Että hei munkin mielestä se on tekotaidetta, en mäkään niitä ymmärrä!” Elovaara luonnehtii.

Elovaara myöntää, että poliitikot olisivat voineet tuolloin (ja edelleen) asetella sanansa huolellisemmin, mutta hän uskoo, että yhteentörmäys saattoi olla hyväkin asia. Kulttuuriväeltä hän peräänkuuluttaa malttia: syntynyt keskustelu voisi olla “tuhannen taalan paikka” korjata virheellisiä käsityksiä.

Tyystin toinen kysymys onkin sitten se, kuinka hedelmällistä kulttuurikeskustelua voi odottaa syntyvän, jos toinen osapuoli on tehnyt vuosikymmenten uran taiteilijana, ja toinen lyttää hänen elämäntyönsä kirjoittamalla Facebookiin “vittu mitä paskaa”.

Tai kuten kansanedustaja Raatikainen sen niin osuvasti muotoili:

…yleinen ymmärtämättömyys siitä, että ketään ei ihan oikeasti voimaannuta jonkun paskaesityksen tai taulun katsominen – ne lähinnä aiheuttavat myötähäpeää ja kysymyksen siitä, miksi pellehommia pitää valtion tukea.”

 

Eduskuntatutkimuksen keskuksen tohtorikoulutettavan Niko Hatakan mukaan kansallisromanttisiin teoksiin on helppo ripustautua myös siksi, että ne on koulusta asti nostettu kansakunnan kaapin päälle.

 

MUTTA MIKÄ NYKYTAITEESSA oikein on niin uhkaavaa, että aikuisen ihmisen pitää sitä aggressiivisella Facebook-päivityksellä vastustaa?

Eduskuntatutkimuksen Hatakan mukaan oikeistopopulistiliikkeiden intohimoinen suhtautuminen kansallisromanttiseen taiteeseen kumpuaa vanhojen hyvien aikojen ajatuksesta, jota tutkimuksessa nimitetään usein sydänmaaksi. Se on kuvitteellinen tila, jossa kansan suvereniteetti toteutui nykyistä paremmin, eivätkä korruptoituneet eliitit olleet vielä sotkeneet asioita.

Suomalaisessa kontekstissa ilmiölle saattaa löytyä arkisempiakin selityksiä.

Kansallisromanttisiin teoksiin on helppo tarrautua, koska kaikki tuntevat ne.

“Ne on koulusta asti nostettu ikään kuin kansakunnan kaapin päälle, ja ihmiset ovat sosiaalistuneet arvostamaan niitä”, Hatakka kuvailee.

Elovaara luokittelee sinisetkin perinteisen ”snellmanilaisen linjan” kannattajiksi, mutta täsmentää välittömästi, ettei sen tarvitse sulkea mitään muuta pois, eikä Suomi voi eristäytyä muusta maailmasta myöskään taidevirtausten suhteen – jo koko ajatus on Elovaaran mielestä naurettava.

“Pitää olla ylpeästi suomalaisia ja tukea suomalaista taidetta ja kansallista identiteettiä, mutta me voidaan yhtä hyvin olla kulttuurisesti monipuolisia ja tukea vähemmistöjä”, Elovaara tiivistää.

 

 

VUODEN 2011 EDUSKUNTAVAALIEN jälkeen lupaavalta näyttänyt kulttuurisota vaikuttaa jämähtäneen asemasotavaiheeseen. Vaikenemisen on aika päättyä.

Mitä te oikein haluatte?

Elovaara haluaa tukea kulttuuriyrittäjyyttä ja taiteen tekijöiden toimeentuloa nykyistä paremmin. Se voisi tapahtua perustulon kautta tai vaikka kirjaamalla kulttuuriyrittäjän status järjestelmään, nykyisin järjestelmä ei heitä tunnista.

Kaleva on innostunut Onkiniemen tehdasalueesta ja haluaa luoda lisää sen kaltaisia taiteilijoiden keskuksia: paikkoja, joihin voisi piipahtaa ja joiden avulla taiteen tekijät voisivat saada lisätuloja ja kaupunki uusia nähtävyyksiä.

Molemmat haluavat etsiä taiteen tekemiseen uusia rahoitusmalleja.

Ei kuulosta ihan kauhean pahalta.

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"

Lukijoiden kommentit

    1. Raatikainen itse (24.11.2017 kello: 16:18)

      Ette siis ymmärtäneet Facebook-kommenttiani taiteeksi? Fiksummat tajusivat ja palauteryöppy oli positiivinen. Muutama negatiivinenkin tuli vähälahjaisemmilta. Eläköön taide!