Reportaasit
9.3.2018

Sisällissodan naiskaarteista vaiettiin pitkään – Sata vuotta myöhemmin aiheesta syntyi musikaali

Jutun kuvituksessa Tampereen Työväen Teatterin työryhmä valmistautuu Tytöt 1918 -musikaalin esitykseen.

Sata vuotta sitten suomalaiset kääntyivät toisiaan vastaan. Punaisten puolella myös naiset hylkäsivät hameet, leikkasivat hiuksensa ja tarttuivat aseisiin. Tytöt 1918 yrittää kertoa, miksi.

 

PETRA VIITANEN, teksti

SILJA VIITALA, kuvat

 

PERUSKOULUSSA TEIMME luokkaretken Vapriikiin. Esillä oli kuvia sadan vuoden takaisesta Tampereesta: punavankeja Keskustorilla, ruumiita Hämeenkadulla. Lukion ulkoseinissä oli luodinreikiä ja sen ruokala oli vanha vankityrmä.

Silti vuosi 1918 on ollut suurimman osan elämästäni pelkkä vuosiluku. Koulussa asiaa käsiteltiin historiantunneilla muutamilla lauseilla. Muistomerkkejä löytyy eri puolilta Tamperetta, ja sota on jättänyt jälkensä rakennusten ulkoseiniin.

Sota näkyy tänä vuonna myös rakennusten sisäpuolella, erityisesti teattereissa. Aihetta käsittelevät sekä isot laitosteatterit että harrastajateatterit.

Yksi kiinnostavimpia produktioita on Tampereen Työväen Teatterin musikaali Tytöt 1918, joka kertoo Tampereen naiskaartista. Se perustettiin maaliskuussa 1918 naisten omasta halusta, ei punakaartin tarpeesta. Koko Suomessa yli 2 000 naista liittyi naiskaartiin, Tampereella noin 280.

 

TYÖVÄEN TEATTERIN kahviossa henkilökunta rupattelee leppoisasti aamukahviensa äärellä. Aurinko paistaa, ja Petra Ahola hymyilee. Hän näyttelee Tytöt 1918 -musikaalissa Lempiä. Lempi on musikaalin näkökulmahenkilö, eli tapahtumia seurataan hänen silmiensä kautta. Hän ei perustu oikeaan historialliseen hahmoon, mutta hänen tarinassaan on paljon samaa kuin todellisten naiskaartilaisten.

Lempi, kuten monet muutkin, lähti maaseudulta kaupunkiin, pois piian työstä tehtaantytöksi, paremman elämän ja vapauden toivossa.

“Verrattuna siihen, että olivat piikana jollekin isännälle, joka kohtelee huonosti, on sen vapauden tunteen täytynyt olla valtava”, Ahola sanoo.

 

TAMPEREEN NAISKAARTISSA oli kaksi komppaniaa. Suurimmaksi osaksi ne koostuivat naimattomista tehtaantytöistä. Ensimmäisen komppanian keski-ikä oli 22 vuotta, toisen 20 vuotta. Naiskaartilaiset olivat useimmiten nuoria ja naimattomia. Nuorimmat  liittyneet olivat vain 13-vuotiaita.

Monet syyt saivat tytöt liittymään kaarteihin. Toiset halusivat tarttua aseisiin, toiset uskoivat, että vallankumouksella voitaisiin parantaa työväen asemaa. Jotkut lähtivät hetken mielijohteesta, kavereiden ja sukulaisten innoittamina.

“Tyttöjen” harjoituskausi alkoi lokakuun lopussa, ja nyt Ahola on lähes viikoittain 18-vuotias nainen, joka liittyy kaartiin ja taistelee aseen kanssa Tampereella. Rooli on saanut hänet miettimään sitä, miksi nuoret naiset tarttuivat aseisiin.

“Kyllä voimakkain lienee ollut se tunne olla jotain. Olla arvokkaampi, yhtä arvokas kuin miehet. Tuntea itsensä joksikin”, Ahola sanoo.

 

MUSIKAALIN ALUSSA tytöt kertovat kohtalonsa. Yksi kuolee vauva vatsassaan, toinen ammutaan ja hänen alaruumiinsa silvotaan, kolmas lopettaa puhumisen ja menehtyy suruun.

Tampereen taisteluissa kuoli 12 naista. Suurin osa heistä kaatui, osa teloitettiin vangitsemisen yhteydessä.

Tampereella teloitettiin sodan jälkeen satoja punaisia, mutta naiskaartilaiset säästettiin. He puolustivat Raatihuonetta viimeiseen asti. Antautumisen jälkeen heidät kerättiin Keskustorille muiden joukkoon odottamaan siirtymistä tilapäisiin vankiloihin.

Toisin kävi muualla. Punaisia naisia teloitettiin sodan aikana ja sen jälkeen noin 320. Heistä 80 prosenttia oli taistellut ase kädessä, loput olivat olleet mukana punakaartin toiminnassa muilla tavoin.

 

Valtaosa kohtasi loppunsa Lahdessa Hennalan vankileirillä, jossa teloitettiin noin 200 naista. Useiden lähteiden mukaan heistä suurin osa, noin 150, surmattiin muutaman päivän aikana toukokuussa 1918. Nuorimmat teloitetut olivat 14-vuotiaita. Vangittujen määrään suhteutettuna naisia ammuttiin enemmän kuin miehiä.

Surmamotiiveja oli monia. Naiskaartilaisiin suhtauduttiin vihamielisesti. Sanomalehdissä heitä kutsuttiin sodan jälkeen susinartuiksi ja saastaksi, joka pitäisi puhdistaa. Filosofian tohtori Tuomas Hopun mukaan perinteisten sukupuoliroolien rikkominen ja viha naisia kohtaan johtivat siihen, että naiskaartilaisista joka kymmenes teloitettiin.

 

IHMINEN KASVAA hitaammin kuin tappaja. Siihen Aholan mielestä kiteytyy musikaali. Tietynlaisissa olosuhteissa, kuten sodassa, ihmisestä tulee esille julmiakin piirteitä. Vaikka se ajatuksena on hirveä, on se Aholan mielestä totta. Kansakunnat sotivat keskenään, ja ihmiset tekevät julmuuksia toisilleen jatkuvasti, kehityksestä huolimatta.

“Kuinka me voidaan koko ajan toistaa samoja virheitä?”

Ahola ei silti usko, että sisällissota voisi puhjeta uudelleen. Sata vuotta sitten työväestön huono asema vaati taistelua. Oli kuitenkin yllätys, miten pitkälle asiat menivät.

 

Toisaalta on turha hurskastella ajatuksella, ettei koskaan voisi ampua toista suomalaista. Kun olosuhteet ovat tarpeeksi kamalat, muuttuvat myös teot kamaliksi. Ahola ei epäile, etteivätkö nykypäivän nuoret tytöt päätyisi samaan ratkaisuun kuin ikätoverinsa sata vuotta sitten yhtä vakavan kriisin koittaessa.

Aholan kotona on hänen omien lastensa lisäksi 14-vuotias teinipoika. Sitä kautta hän on saanut perspektiiviä hahmottaa esimerkiksi sitä, miksi juuri nuoret liittyivät kaartiin.

“Järki ei liity mitenkään arjen ratkaisuihin. Tarvittaessa se järjettömyys käytetään myös kauheuksien tekemisiin”, hän sanoo.

 

AHOLA KERTOO olevansa temperamenttinen ja vaikutuksenhaluinen. Siksi hän olisi hyvin todennäköisesti liittynyt kaartiin ja lähtenyt rintamalle.

“Jos ei olisi ollut lapsia. Sittenhän tilanne olisi aivan erilainen”, hän huomauttaa.

Jos sota syttyisi nyt, Ahola pitäisi huolen siitä, että hänen lapsensa olisivat turvassa, ja todennäköisesti päätyisi jonkinlaiseen sovittelevaan rooliin, neuvottelemaan tilanteesta.

Ahola oli jo ennen produktiota hyvin perillä sodan tapahtumista. Hänen isänsä on näytelmäkirjailija Pekka Saaristo, joka on dramatisoinut esimerkiksi Anneli Kannon Veriruusut, johon myös Tytöt 1918 perustuu.

Ahola on aina ollut kiinnostunut historiasta. Hän on perehtynyt myös sisällissotaan ja miettinyt paljon sadan vuoden takaisia tapahtumia. Vaikka musikaalin pääosassa ovat punaiset naiset, on myös valkoisten näkökulma avartunut faktatietojen lisääntymisen myötä.

“Punaisten voitto olisi ollut ihan yhtä huono vaihtoehto”, Ahola miettii.

 

TYÖVÄEN TEATTERI on viime vuosina tarttunut raskaisiin aiheisiin. Musikaaleissa on käsitelty muun muassa perheväkivaltaa, insestiä ja natsismin nousua. Silti naiskaarti on aihe, josta ei välttämättä olisi osannut odottaa kotimaista musikaalia. Aseelliset naiskaartit olivat pitkään vaiettu aihe, jota on alettu tutkia vasta viimeisten vuosikymmenten aikana.

Aholan mukaan teatterien rooli on merkittävä, erityisesti vaikeiden asioiden käsittelyssä. Taiteen kautta on mahdollista avata sekä yksilön että yhteiskunnan tasolle uusia näkökulmia, vaihtoehtoisia tapoja ajatella ja toimia.

Avartaa ajattelua ja lisätä tietoa historiasta. Siinä Tytöt 1918 onnistuu.

 

Ahola toivoo, että musikaali herättäisi tunteita ja saisi ihmiset pohtimaan omaa historiaansa.

”Jos haluaa vaikuttaa tulevaisuuteen, pitää tietää historiansa”, hän sanoo.

Ahola on lähes koko musikaalin lavalla. Kolmeen tuntiin mahtuu paljon. Alussa on tyttöjen elämänilo ja ystävyys. Kohtaus siitä, kuinka housut ovat ase. Voimauttavaa, yllättävää kyllä.

”Siinä ei tarvitse teeskennellä tekemisen riemua”, Ahola hymyilee.

Sodan edetessä kohtaukset muuttuvat yhä synkemmiksi. Ihmiset toimivat eri tavoilla lopun lähestyessä. Yksi pettää ystävänsä, toinen lähtee pakenevan joukon mukana kohti Venäjää, kolmas ei luovu housuistaan, vaikka se merkitsee teloitusta.

”Kukapa etukäteen tietäisi miten reagoi vääjäämättömyyden edessä. Se lopullisuuden täysin rauhallinen vastaanottaminen, siinä on jotain…”, Ahola sanoo ja hiljenee lauseen loppua kohden.

Ahola tarkoittaa kohtausta, jossa valkoiset ovat saapumassa Tampereen keskustaan, punaleski jää kirjomaan seinätaulua Amuriin.

Viha loppuu sydän kerrallaan, heijastetaan näyttämön takaseinälle.

 

MUUTAMA VIIKKOA myöhemmin istun isoäitini kerrostaloasunnossa Tammelassa. Hän on keittänyt teetä ja hakenut Kauppahallista leivoksia. Kirjahyllyssä on hää- ja perhekuvia 1940-luvulta alkaen.

Mainitsen, että olen kirjoittamassa sisällissodasta. Hän kertoo, että isäni puolelta suku on täynnä punaisia. Tallessa on vanhoja pidätysmääräyksiä, jotka ovat säilyneet ehjinä sata vuotta.

“Ajattelin keskittyä siihen, että mikä saa mun ikäisen nuoren naisen tarttumaan aseisiin”, sanon.

“Aate on niin vahva. Kyllä minä olisin silloin sotaan lähtenyt”, mummuni vastaa epäröimättä.

Kirjoituksessa on käytetty lähteenä Tuomas Hopun kirjoja Tampereen naiskaarti – Myytit ja todellisuus (Ajatus Kirjat, 2008) ja Sisällissodan naiskaartit – Suomalaisnaiset aseissa 1918 (Gummerus, 2017).

 

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"

Lukijoiden kommentit

    1. Repa Reissumies (22.4.2018 kello: 14:44)

      Naiset ovat yhtä väkivaltaisia kuin miehetkin. Myös Saksan keskitysleireillä oli ilkeitä naisia tappamassa juutalaisia. Mutta mikä on kirjoituksen viesti? Ihmisiä ei saa tappaa vai halutaanko sukupuolesta tehdä väkisin ongelma jonka puolesta pitää sotia? Tällaiset kirjoitukset ruokkivat vastakkainasettelua miesten ja naisten välillä. Syy siihen että naiset saavat tänä päivänä pienempää palkkaa löytyy ammatinvalinnasta. Tyttöjä kannustetaan opiskelemaan kaikkea turhaa kuten naistutkimusta, etnomusikologiaa, folkloristiikkaa, filosofiaa, journalismia, sosiologiaa tai historiaa. Näillä opinnoilla ei korjata autoja, rakenneta taloja tai tehdä mitään mistä joku olisi valmis maksamaan rahaa. Kannattako uhrata kymmenen vuotta elämästään turhuuksien opiskelulle jotta pääsee kaupan kassalle töihin? Ei kannata. Sen sijaan hyödyllistä on hakea opiskelemaan tekniikkaa tai luonnontieteitä. Maailma pyörii paremmin kun käytännön ihmiset saavat tehdä tärkeitä asioita, mutta tumput suorana katsovilla haihattelijoilla emme tee mitään. Tämä koskee sekä miehiä että naisia.

Ilmoitus
Ilmoitus