Esseet
11.5.2018

Iijoki-sarja ei ehkä olekaan maailman tylsin asia – Horinan keskeltä löytyi pala oman suvun historiaa

Kalle Päätalo tunnetaan piinaavan puuduttavasta Iijoki-sarjastaan. Toimittaja Stina Kivinen tarttui haasteeseen ja päätti omistautua tylsyydelle. Yksityiskohtaisten sota- ja rakennusmuisteloiden seasta löytyi oikeaa asiaa – ja pala oman suvun historiaa.

 

STINA KIVINEN, teksti
SILJA VIITALA, kuvat

 

KALLE PÄÄTALO on mielikuvissa synonyymi jaarittelulle ja tylsyydelle. Tylsyyden huippu on omaelämäkerrallinen Juuret Iijoen törmässä -sarja, tuttavallisemmin Iijoki-sarja. Harvaan kirjasarjaan suhtaudutaan ennakkoluuloisemmin, eikä siitä hyvästä voi ketään tuomita.

Päätalon Iijoki-sarja on kirjallisuuden ultrajuoksu. 26 kirjaa, noin 600 sivua kappale. Se tekee pyöreästi laskettuna noin 15 600 sivua yhden ihmisen elämää.

Olen katsellut kirjasarjan valkoisia kansipapereita taivalkoskelaisen pappani ja äitini pöydillä lapsesta asti, mutta en ole ajatellut kirjoja sen kummemmin. Totta kai olen tiennyt, kuka Päätalo on. Hän oli kotoisin parinkymmenen kilometrin päästä äitini lapsuudenkodista.

 

OLEN ELÄNYT suurimman osan elämästäni kirja nenän alla. Päätalo vaikutti kuitenkin liian kuivakalta – kunnes Kalle Päätalon tyttärentytär Vilja Päätalo alkoi pitää Helsingin Sanomien sivuilla blogia pappansa kirjasarjan lukemisesta. Aluksi luin blogia lähinnä tylsyyksissäni, mutta vähitellen itse sarja alkoi kiinnostaa. Myönnettäköön, että kiinnostuksen heräämiseen vaikutti myös Kallen naisseikkailujen kuvaileminen.

Lopullinen päätös kirjojen lukemisesta syntyi Kalevan Prismassa.

 

Iijoki-sarja on kaunokirjallisuuden ultrajuoksu. 26 kirjaa, noin 600 sivua kappale.

 

GUMMERRUS JULKAISI Iijoki-sarjan alkuosista uudet painokset muutama vuosi sitten, kenties uusien lukijoiden houkuttelemiseksi. Satuin ruokaostosten lomassa selailemaan sarjan toista osaa Tammettu virta.

Olin googlaillut äitini sukunimeä ja sen perusteella tiesin, että joissain kirjoissa seikkailee sukulaisiani. En kuitenkaan osannut odottaa aivan sitä, mitä kirjasta paljastui.

Teoksessa noin 10-vuotias Kalle poikkeaa käymään isoisovanhemmillani. Isopappani Kalle ja isomummoni Anna kuolivat ennen syntymääni, enkä ole tavannut heitä koskaan.

He asuivat talossa, joka minun aikanani tunnettiin mummolan Vanhana puolena. Tilan vanha päärakennus on tehty 1900-luvun alkupuolella, uusi 70-luvulla. Kallen vierailu sijoittuu 20- ja 30-lukujen vaihteeseen, jolloin oma äidinisäni, pappani, ei ollut vielä syntynyt.

Siirryin siinä hetkessä Prismasta Taivalkoskelle sukutaloni pirttiin, jossa isopappani istuu keinutuolissa ja Anna-mummo puuhailee keittiössä. Näin pirtin ilman sähkövaloja, hirsiset seinät ja puisen lattian. Kirjassa isoisovanhempani vitsailevat siitä, saataisiinko Kallesta perheeseen vävy.

Seisoin keskellä valtavaa hallimarkettia kirja kädessä, liian kuumassa takissa, kyyneleitä silmissä.

Pienen hetken ajan näin kuin ikkunasta oman sukuni menneisyyteen. Sinne, mistä minä tulen.

 

Iijoki-sarja on antikvariaattien ja kirpputorien perustuote.

 

EN OSTANUT Iijoki-sarjan ensimmäistä osaa itse. Se saapui uusintapainoksena silloiseen työpaikkaani kulttuuritoimituksessa, ja poimin sen mukaani, kun kukaan muu ei sitä halunnut.
Kirja makaili kirjahyllyssäni siihen asti, että lähdin reppureissaamaan Thaimaahan. Ajattelin, että raskassoutuinen ja mahdollisesti tylsäkin kirja olisi hyvä matkakumppani.

Parhaat päivänsä nähnyt linja-auto, jossa ilmastointi oli rikki ja lämpötila saunan luokkaa vaihtui jälleen Taivalkosken Jokijärveen. Upposin niin syvälle sukuni maisemaan ja Koillismaan murteeseen, että paluu takaisin Thaimaahan tuntui vaikealta.

 

NIIN, SE murre.

Kalle Päätalo tunnetaan mestarillisena murteiden tallentajana. Koillismaan puhetavan rikkaimmat ja erityisimmät piirteet ovat nyt jo kadonneet, mutta säilyvät kirjojen sivuilla.

(Koillismaaksi kutsutaan aluetta Kuusamon ympäristössä.)

Koillismaan murre on siitä erinomaista, että kaikkeen löytyy kuvaava sana. Yleensä kuvaileva sana lisätään pääsanan jälkeen: Juosta volohottaa, poronkonkkana, tyttärenmärri, Riituntuuttero. Huonolla käsialalla numeroita örmitään paperille, hitakainen kävely voi olla vaikkapa lintostamista. Ylpeänsorttista naista voidaan haukkua vaikka keunaksi.

Sanat eivät yleensä tarkoita mitään. Tärkeämpää on, että ne kuulostavat kuvailevilta.

Olen kasvanut Päijät-Hämeessä, mutta äitini on puhunut meille aina murteella. Monet lapsuudesta tutut sanonnat ja kaskut tulivat uudestaan vastaan Päätalon sivuilta, äiti kun on lukenut Iijoki-sarjan jo se ilmestyessä, 80- ja 90-luvuilla.

En ole ainoa, jolle Päätalon lukeminen on sukellus lapsuudesta tuttuun murteeseen ja juuriin. Päätalolle lähetetyn lukijapalautteen perusteella juuri värikkään murteen ja erilaisten hahmojen tallentaminen oli yksi hänen kirjojensa suosion syitä. Samoilta seuduilta kotoisin olevat murre vie takaisin kotiin, toiset nauttivat värikkäästä kielestä muuten vain.

 

Iijoki-sarja auttoi Stina Kivistä ymmärtämään suomalaisen miehen malliin kuuluvaa kovuuden kulttuuria.

 

KIRJALLISUUDESSA MIELESTÄNI tärkeintä on se, miten se tuo mahdollisuuden katsoa elämää toisten ihmisten näkökulmasta. Erityisesti silloin, jos kulma on sellainen, josta ei muuten koskaan pääsisi elämää katsomaan. Parhaimmillaan lukeminen kasvattaa myötätuntoa.

Kalle Päätalon ajatuksiin sukeltaminen tuo ainutlaatuisen näkökulman suomalaisen miehen ajatusmaailmaan. Kaksikymmentä kirjaa myöhemmin ymmärrän paremmin sukupolvia jatkunutta hiljaisuuden ja kovuuden kulttuuria.

Taivalkoskella oli vielä vuosisadan alussa tapana, etteivät aviopuolisot kävele vierekkäin, ellei vaimo ole ”hajoamaisillaan”, viimeisillään raskaana. Helliä sanoja myös vältettiin viimeiseen asti, niin pitkälle että naisväen terveisten välittäminen nähtiin akkamaisena ja ”terviisipoika” oli epämiehekkään miehen synonyymi.

Miehen rooli on kirjojen perusteella ollut Suomessa vielä 1900-luvun alkupuoliskolla niin järkyttävän kapea, että viimeisetkin nostalgiset 50-luvun haikailuni ovat karisseet tehokkaasti.
Kalle Päätalon äärimmäisyyksiin asti jatkunut väkisellä yksin pärjääminen ja kyvyttömyys puhua vaimolleen yhtään mistään ovat juuri sellaisia toksisen maskuliinisuuden piirteitä, joiden toivon painuvan historian hämärään ja pysyvän siellä. Toisaalta, jos historia on tämä, mitä voi odottaa?

Päätalon lukeminen on auttanut ymmärtämään paremmin ainakin omaa isääni ja vanhempieni isiä ja sitä, millaisessa mieskulttuurissa he ovat kasvaneet. Pappani joutui metsätöistä sairaseläkkeelle nelikymppisenä, masentui ja lääkityksen sijaan sijaan aloitti juomisen.

Tarina voisi hyvin olla Päätalon kirjasta, ja melkein onkin.

 

Kalle Päätalo opiskeli Tampereella rakennusmestariksi.

 

YKSITTÄISEN IHMISEN elämänkohtalona Iijoki-sarja on yllättävän samastuttava.

Kalle Päätalo syntyi Taivalkoskella vuonna 1919. Koti oli pieni mökki. Toimeen tultiin jotenkin, ainakin siihen asti, kunnes Hermanni-isä sairastui mystiseen mielisairauteen. Viiden vuoden ajan teini-ikäinen Kalle oli perheen ainoa elättäjä. Riitu-äiti sai yhteensä kahdeksan lasta, joista seitsemän selvisi aikuisiksi asti.

Päätalo työskenteli ensin metsätyöläisenä ja asettui toisen maailmansodan jälkeen Tampereelle.

Siellä hän meni naimisiin, aloitti työt rakennuksilla ja opiskeli rakennusmestariksi. Päätalo teki röytämällä töitä nuoresta saakka. Armeijassa hän palveli viisi vuotta. Väkisellä painaminen vaati veronsa, ja Päätalo kärsi masennuksesta pariinkin otteeseen. Ensimmäisenä siviilitalvenaan Tampereella hän yritti itsemurhaa.

Vastoinkäymisistä huolimatta köyhän mökin poika Taivalkoskelta opiskeli nykyisen AMK-tutkinnon tasoisen ammatin, rakensi talon Tampereen Vilusen-Viialan omakotitaloalueelle ja teki uran yhtenä Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista.

Päätalon elämäntarinaa pidetäänkin nykyään esimerkkinä sotienjälkeisen Suomen elintason noususta.

 

Kalle Päätalo ei anna kirjoissaan vaimostaan kovin mairittelevaa kuvaa.

 

KIRJASARJA PERUSTUU melko pitkälle tositapahtumiin, ja alkupuolella Taivalkoskella ihmiset ovat mukana omilla nimillään. Armeijavuosistaan eteenpäin Päätalo käyttää kirjojensa henkilöistä peitenimiä. Useimpien nimet ovat jonkinlaisia väännöksiä oikeista nimistä. Henkilöitä on niin paljon, että Päätalon täytyi pitää listaa siitä, mikä oli kenenkin peitenimi.

Suomen ainoa Päätalo-tutkija Ritva Ylönen kirjoittaa Kirjailijan elämä -kirjassa, että Päätalon muistikuvat ovat osittain melko värittyneitä. Etenkin ensimmäisestä vaimostaan Päätalo luo sanalla sanoen melko vittumaisen kuvan. Päätalo kuvailee esimerkiksi vaimon ärsyttävää tapaa kulkea hänen ohitseen sieraimet väristen haistaakseen, onko Kalle juonut. Oikeasti Päätalo lainasi tavan työkaverinsa vaimolta.

Kirjat on kirjoitettu eron jälkeen, ja se näkyy. Päätalo hakee myötätuntoa kiukuttelulleen, pettämiselleen ja salaisille ryyppyreissuilleen mustamaalaamalla ensimmäistä vaimoaan ja luomalla tästä kuvaa nalkuttavana ja myötätunnottomana marisijana, joka vihaa koiria ja lapsia.

Omituista on se, että Päätalo melkein onnistuu. Vaimosta saa niin ärsyttävän kuvan, että miehen sekoilua alkaa kuin huomaamatta pitää lähes oikeutettuna.

 

Valokuvaaja Silja Viitala kuvasi Kalle Päätalon Iijoki-saraja tamperelaisilla kirpputoreilla ja antikvariaateissa.

 

OLEN SAANUT nimeni Päätalon äidin, Riitta-Stiinan eli Riitun mukaan. Minusta Riitu on koko Iijoki-sarjan paras esikuva. Raskaan elämän ja vastoinkäymistenkin jälkeen Riitu oli rakastava äiti lapsilleen, höyli naapuri ja tunsi kyyneliin asti myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. Silti omia lapsia puolustaessaan ja vääryyttä kohdatessaan Riitun ”putikkalainen paha veri” saattoi kuohahtaa helpostikin, ja silloin nöyrtyi törsteinkin ukko.

Siinä, missä Päätalo katkeroitui vastoinkäymisten jälkeen ja purki pahaa mieltä helposti kiukutteluun vaimoaan kohtaan, osasi Riitu olla syyttämättä lähimmäisiään vaikeuksistaan. Toki Riitun ja Hermannin avioliitto oli kaukana auvoisesta, mutta siinä syytä lienee ollut kummassakin.

Riitu poltti koko ikänsä käyrävartista piippua, mikä oli yleinen tapa naisten keskuudessa Taivalkoskella vielä 1900-luvun alkupuolella. Anna-isomummollani oli samanlainen, ja nykyään se lepää minun kirjahyllyssäni.

 

ON KUMMALLISTA, että Karl Ove Knausgårdin omaelämänkerrallisia teoksia pidetään tällä hetkellä suurina kirjoina, jotka jokaisen pitäisi lukea, mutta Päätalo kärsii edelleen tylsyyden maineestaan. Toki Iijoki-sarjassa olisi ollut kustannustoimittajalla huolellisuuden paikka.

Kirjoissa toistellaan samoja asioita ja muisteloita, ja ne vilisevät kirjoitusvirheitä. Olen silti lukenut niistä kaksikymmentä täysin vaikeuksitta, ja yhden luettuani haluan heti siirtyä seuraavaan. Olen nauranut ääneen useamman parissa.

Eivät ne aivan paskoja ole.

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"

Lukijoiden kommentit

    1. Ilkka Hallamäkinen (12.5.2018 kello: 10:06)

      Noinhan se monilla menee: minäkin naureskellen otin kirjan käteen, luin muutaman sivun, ja se oli menoa saman tien. Se että on lukenut Iijoki-sarjan ei ole vielä mitään, mutta kun sen on lukenut 5 tai 6 kertaa, niin kuin eräät tuntemani ihmiset, voi puhua jo vakavasta hurahtamisesta Päätaloon. Sellaiset voisi jo vielä ”piirille” hyvästä syystä.