Elämänkatsomustiedon ja uskonnon pitäisi olla valinnaisia peruskoulussa

Kannatan kaikenlaista debattia, joten kiva kirjoittaa pitkästä aikaa sellaista myös Aviisiin. Miia Kaarlelan kolumni tapakristillisyydestä käsitteli uskonnon asemaa yhteiskunnassa, mutta loi olkiukkoja niistä, jotka suomalaista valtionkirkkojärjestelmää kritisoivat. Jotten sortuisi samaan, käytän suoria lainauksia.

"Niin sanotut suvaitsevat tahot tuntuvat olevan niitä, jotka kiihkeimmin haluavat pyyhkiä kaiken omaan maailmankatsomukseensa sopimattoman pois näkyvistä. Tänä syksynä keskusteltiin koulujen uskonnon opetuksen korvaamisesta kaikille yhteisellä elämänkatsomustiedolla."

En näe virkkeiden yhteyttä. Yhteistä elämänkatsomustietoa on perusteltu päinvastoin juuri sillä, että oppilasryhmiä ei eristettäisi toisistaan hygieenisesti vain oman katsomuksensa (esim. "oman uskonnon") mukaan jaettuihin ryhmiin ja yhden katsomuksen näkökulmasta rakennettujen opetussuunnitelmien sisään. Kaarlelan pitäisi omien argumenttiensa voimalla puoltaa samaa näkemystä.

"Psykologiassa on jo ajat sitten hylätty behavioristinen ajatus, että oppiminen tarkoittaisi tietojen siirtämistä muuttumattomina opettajalta oppilaalle. On lasten aliarvioimista kuvitella, että he nielaisisivat uskonnollisen propagandan sellaisenaan."

En kutsuisi nykyistä oman uskonnon opetusta ensisijaisesti uskonnolliseksi propagandaksi, mutta jos Kaarlela sitä sellaisena pitää, en ymmärrä, miksi hän sitä puolustelisi. On nimittäin varsin vaarallista myös yliarvioida lasten itsenäistä kykyä puskuroida ja kritisoida heihin suunnattua vaikuttamista — puhuttiin sitten koulusta, kodista, mediasta tai viihteestä. Niin historia kuin nykypäivä on täynnä esimerkkejä siitä, miten hyvin propaganda parhaimmillaan toimii, myös ja nimenomaan lapsiin ja nuoriin.

"Jokainen lapsi ja aikuinen saa itse päättää omasta jumalasuhteestaan. Kirkkoa saa kritisoida. Siitä saa erota. Kirkollisveroa ei tarvitse maksaa."

Kirkollisveroa joutuu maksamaan jokainen yhteisöveron osuuksina (n. 122 miljoonaa euroa vuonna 2008), kuuluipa kirkkoon tai ei. Kirkosta ei myöskään noin vain voi erota. Itse asiassa tätä rajoitetaan poikkeuksellisen jyrkästi verrattuna moniin muihin lasten ja nuorten kansalaisoikeuksiin, pahimmillaan jopa ristiriidassa yleismaailmallisten lasten oikeuksien kanssa. Vasta 15-17-vuotias voi omasta aloitteestaan pyrkiä eroamaan, mutta silloinkin hän tarvitsee (huom.) molempien huoltajien suostumuksen. Jos joissain kunnissa harkittu äänestysikärajan laskeminen kokeiluluonteisesti toteutuisi, tultaisiin siihen erikoiseen tilanteeseen, että nuoret voivat äänestää, mutta eivät erota kirkosta.

Kun samaan aikaan jokainen kirkkoon kuuluva - hänen todellisesta vakaumuksestaan, uskonnollisuudestaan tai uskonnottomuudestaan huolimatta - on pakotettu osallistumaan luterilaiseen uskonnon opetukseen ilman omaa valintaansa, ei voida katsoa lasten ja nuorten katsomuksellisen itsemääräämisen toteutuvan. Toisin kuin Kaarlela väittää, lapset eivät tässä(kään) yhteiskunnassa todellakaan voi päättää omasta jumalasuhteestaan. Toki kodeilla ja vanhemmilla on kaikkialla lähes rajoittamaton valta rikkoa tätä lasten oikeutta, mutta vähintään voi oikeutetusti vaatia ongelman korjaamista julkisrahoitteisen koulujärjestelmän puitteissa.

Asia olisi korjattavissa hyvin yksinkertaisesti: avaamalla mahdollisuus valita, osallistuuko oman uskonnon vai elämänkatsomustiedon opetukseen. Se, että tätä yksinkertaista edistystä on näyttänyt mahdottomalta saada aikaan, ei johdu Kaarlelan kritisoimista tahoista, vaan uskonnonopetuksen ja kirkon edunvalvojista, jotka alati tilanteen mukaan vaihtuvin perusteluin pitävät välttämättömänä, että huoltajien kirkkoon liittämät lapset on pidettävä julkisrahoitteisen luterilaisen sosialisaation piirissä aina aikuisikäänsä asti.

Koko keskustelu on yksi kaikkein sitkeimmin samoilla urilla junnaavista. Ymmärrän niitä, jotka väsähtävät toistelemaan aina samoja yksinkertaisia seikkoja, joita yllä on esitetty — tullen yhä uudelleen väärinesitetyiksi Kaarlelan kolumnin tapaan. Toisaalta ymmärrän myös Kaarlelaa: jotkut uskonnottomat ovat todella rasittavia, kuten monet meistä muutenkin.

Tiivistäen vielä: tarkoitus ei ole torjua uskontojen ja uskonnollisuuden käsittelyä koulussa; vielä vähemmän on ajatuksena estää yhtäkään perhettä harjoittamasta omaa uskonnollista kasvatustaan, eikä tietenkään kirkkoa harjoittamasta työtään seurakuntalaisten hyödyksi ja iloksi; kenenkään uskonnollisia tunteita ei haluta loukata, eikä luterilaisuutta kitkeä omalta osaltaan nykykulttuurimme juurina. Mutta mikään tästä ei edellytä eikä oikeuta lasten itsemääräämisoikeuden loukkaamista, yksikatsomuksellista uskonnollista sosialisaatiota eikä uskonnon harjoittamista enemmistöstä poikkeavia oppilasyksilöitä syrjivästi ja eristävästi julkisen koulujärjestelmän piirissä.

Tuukka Tomperi

Aiheesta lisää: etopetus.wordpress.com/usein-kysyttyja-kysymyksia/