Nosta katseesi ruudulta

Pari viikkoa sitten puolisoni kommentti havahdutti: "Käytät iltaisin paljon aikaa Twitterissä ja Facebookissa."

Lempeällä mutta arvostelevalla äänensävyllä pudonneet sanat ihmetyttivät, hetkellisesti suorastaan loukkasivat. Päässä pyöri vastarinta.

Olen aina ihmetellyt suureen ääneen ihmisiä, jotka twiittaavat kymmeniä kertoja päivässä. Miten kummassa he pystyvät siihen? Eihän mihinkään voi keskittyä kunnolla, jos on koko ajan älypuhelin toisessa kädessä.

Vilkkaimpana päivänä twiittaan itse ehkä kymmenen kertaa. Siihen päälle tulevat Facebook-selailut sekä perinteinen verkon uutisvirran seuraaminen.

Hetken puolisoni kommenttia sulateltuani tajusin kuitenkin, että hän on oikeassa. Vaikka en itse kirjoittele jatkuvalla syötöllä statuspäivityksiä, pelkästään sosiaalisen median sivustojen selaamiseen humpsahtaa paljon aikaa.

Huomaamatta nopea selailu venyy vartiksi. Kun sininen lintu visertää puhelimeen ilmoituksia säännöllisesti, vartin selailuhetkiä tulee iltaan helposti useampia.

Kaikki virtuaalinen seurustelu on pois ympärilläni oikeasti olevilta ihmisiltä. Vaikka olen paikalla, en ole läsnä.

Eräässä meemissä luki, että elämää ovat ne hetket, jolloin nostat katseesi älypuhelimen ruudulta. Niinpä.

Muutaman viikon ajan ole yrittänyt hillitä sosiaalisen median käyttöä iltaisin. Mieluummin juttelen puolisoni kanssa päivän tapahtumista kuin luen Tuomas Enbusken joka suuntaan sinkoilevaa viestitulvaa Twitteristä.

On pelottavaa, että pelkkä yritys rajoittaa somen käyttöä aiheuttaa levottomuutta. Onko joku lähettänyt uudelleen twiittini? Kuinka moni on tykännyt uudesta Facebook-profiilikuvastani?

Mitä enemmän käytän somea päivällä, sitä levottomampi olen illalla. Siksi Anxiety UK -hyväntekeväisyysjärjestön tutkimustulos siitä, että ihmiset pystyvät irtautumaan somesta vain sulkemalla laitteet kokonaan, ei yllätä.

Aviisin avustaja teki tähän lehteen testin, jossa hän sulki Facebookin pois elämästään 20 päiväksi. Vasta lakon loppupuolella naamakirja muuttui yhdentekeväksi.

Kuulostaa tupakkalakolta. Ja minä kun luulin eläväni ilman addiktioita.

Aino Heikkonen

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (1)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Majsteri Rantaluola (05.03.14, kello 18:52)
Enbusken avioliittohan kariutui lupaavan alun jälkeen, enkä ihmettelisi, ellei osasyyllisenä ollut juuri tuo 77 viestiä illassa -tahti. Siinä jää lapset kasvattamatta, kun isä "kasvattaa maailmaa".
(Oheistan tähän vanhan mielipiteeni, kun se istuu tähänkin kontekstiin...)
Periaatteessa olisin valmis lähtemään Facebookista tuosta vaan.
Facebookissa ei olla tekemisissä itsen ja toisten kanssa vaan oman roolin ja toisten roolien kanssa, kuten kirjoittajakin toteaa. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Yhtäältä on olemassa yhteisöjä, joiden jäsenyys hoituu helpoimmin Facebookin kautta. Jos oma harrastajapiiri tai harrastus on toimivimmillaan amerikkalaisen palvelimen houstaamalla sivulla, mitä silloin voi tehdä? Perustaa suomalaisen vastineen? Fat chance.
Toisaalta on myös niin, että elämä ennen Facebookia, circa 1998-2007, ei myöskään ollut mitään herkkua. Siihen aikaan ihmisten kommunikaatio ei ollut vilpitöntä eikä suoraa. Jos vieras numero soitti kännykkään, siihen ei vastattu. Jos joku lähetti sähköpostia/-n perinteisen kirjeen korvikkeena, siihenkään ei yleensä vastattu. Oli radiohiljaisuus. Facebook rikkoi radiohiljaisuuden.
Olen nykyään paremmin tavoitettavissa kuin ennen. Olen jakanut Facebookin kautta asioita, joita en olisi ehtinyt jakaa kahdenkeskisessä tapaamisessa molempien käytettävissä olevan ajan tähden. Siksi uutiset jätin kuolemasta voivat olla liioiteltuja.