Sivarit hommiin!

Kaikki tietävät armeijatarinat. Ne tyypilliset, kuinka siellä otti pannuun. Alikessu oli järkyttävä idiootti, tupatoverit haisivat pahalle, eikä koko touhussa ollut muutenkaan mitään järkeä.

Silti armeijakokemuksilla on pyhä tehtävä. Tovereiden tarinat luovat yhteisöllisyyttä ja muovaavat kamalan kokemuksen edes hivenen siedettävämmäksi.

Sivareilla ei ole vastaavaa yhteisöä tukenaan. Kapakassa harvemmin kuulee meheviä sivarimuisteloita. Neljän viikon peruskoulutusjakson jälkeen sivari on omillaan, vuoden päivät omalla työpaikallaan. Sivaritarinoissa ei ole samanlaista hohtoa kuin aseveljien vastaavissa.

Tielaitos tappoi
sivareita

Ex-sivari, sosiologi ja muusikko, Matti Säteri luennoi säännöllisesti Lapinjärven siviilipalveluskeskuksessa tuoreille sivarialokkaille.

Säterin jutusteleva ja lennokas tyyli vetoaa tiedonjanoisiin nuorukaisiin. Pelottelutarinat sivareiden kokemuksista nykypäivän Suomessa säikäyttää monet luentosalissa ja saa aikaan kaivattua keskustelua. Melkein kaikilla on omia kauhukokemuksia kerrottavanaan.

Syrjintää, muilutusta, tappouhkauksia, itsemurhia ja joutumista perheen hylkäämäksi. Kaikki tämä on jokapäiväistä sivarin arkea, jos Säteriin on uskominen. Siviilipalvelusmiehellä ei ole koko lyhyen historiansa aikana mennyt kovin hyvin.

Säterin mukaan muutos ei tapahdu käden käänteessä. Luutuneet asenteet siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Neljä vuosikymmentä taaksepäin, kultaisella 60-luvulla sivareita kaatuili kuin jatkosodassa konsanaan. Tielaitoksella siviilipalvelustaan suorittaneet miehet joutuivat jatkuvasti työskentelemään puutteellisissa olosuhteissa; pitkät työpäivät, huonosti lämmitetyt parakit ja ruoan puute tekivät selvää sivareista, jotka raatoivat Suomen maantieverkoston hyväksi.

Ylioppilas ei
saa töitä

Toisaalta ajat ovat muuttuneet. Vaikka siviilipalvelusjärjestelmästä löytyy yhä kritisoitavaa, voi siviilipalveluksesta olla nykyään jopa hyötyä. Vuoden yhtäjaksoinen työkokemus oman alan hommissa saattaa hyödyttää enemmän kuin kuuden kuukauden varusmiespalvelus.

Huonekalurestauroijaksi keväällä valmistunut Ilkka Koskinen (kannessa) on saanut unelmasivaripaikan. Hän aloitti työt Tampereen Teatterin lavastamossa elokuun alusta, eikä ole mielestään kokenut minkäänlaista syrjintää tai halveksintaa.

"Kun aloitin työt, kysyttiin ensiksi mitä osaan tehdä, ovatko kaikki laitteet tuttuja ja niin edelleen. Siitä lähtien olen saanut tehdä töitä vapaasti."

Samaisen teatterin äänittäjänä ja miksaajana siviilipalvelustaan suorittava Petteri Ruotsalainen myös kokee onnistuneensa sivaripaikkavalinnassaan.

"Tunnen itseni työntekijäksi muiden rinnalla."

Koskinen ja Ruotsalainen ovat onnistuneet saamaan mielekkäät työpaikat, mutta kaikille sivareille ei käy yhtä hyvin. Hakuprosessin monimutkaisuuden ja työpaikkojen vähyyden takia moni joutuu vuodeksi töihin, josta ei ole heille mitään hyötyä. Pahimmassa tapauksessa siviilipalveluksen saattaa joutua viettämään Lapinjärven koulutuskeskuksessa.

Sivarikeskuksen "legioonaan" päätyy, jos ei ole löytänyt työpaikkaa ennen koulutusjaksoa tai sen aikana.

Ruotsalainen arvelee, että hankalinta on heillä, jotka menevät sivariin suoraan lukiosta. Jopa ammattikoulusta valmistuneilla on parempi tilanne. Aiempi työkokemus ja koulutus edesauttavat työnsaannissa.

Tampereen Teatterin sivarit arvelevat yhteen ääneen, että siviilipalveluksesta on pelkkää hyötyä. He eivät koe, että käymättömästä armeijasta olisi mitään haittaa.

"Tällä mun alalla ei vaikuta, vaikka olisin istunut linnassa", Ruotsalainen kuittaa.

Koskista edeltäneet sivarit ovat lähes poikkeuksetta saaneet jatkaa samassa paikassa vakituisina työntekijöinä.