Hae Aviisin arkistosta.
 

Uhri jumalille

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna Tiina Malinen uhraa itse tehdyn leivän perinteisten suomenuskoisten tapojen mukaisesti. Silloin vietetään kekriä.

Vastikään Tiina Malinen kävi ystävänsä kanssa uhraamassa olutta pyhälle kivelle. Venäjällä vieraillessaan hän oppi, että siellä uhrilahjaksi on tapana jättää rahaa ja tupakkaa.
Vastikään Tiina Malinen kävi ystävänsä kanssa uhraamassa olutta pyhälle kivelle. Venäjällä vieraillessaan hän oppi, että siellä uhrilahjaksi on tapana jättää rahaa ja tupakkaa.

Lokakuun viimeisenä viikonloppuna interaktiivisen median opiskelija Tiina Malinen jättää gradunsa hetkeksi hautumaan ja suuntaa kohti Seitsemisen kansallispuistoa. Vanhassa metsänvartijan tuvassa hän juhlii kekriä yhdessä 30 muun suomenuskoisen kanssa.

Kekrijuhlassa pöydät notkuvat satokauteen sopivista herkuista, joita kukin vieras tuo mukanaan. Viikonlopun aikana lauletaan, saunotaan, valetaan tinaa ja saattaapa kekripukkikin piipahtaa paikalla. Lisäksi juhlaan kuuluvat uskonnolliset rituaalit.

"Yleensä rituaalit koostuvat siitä, että lauletaan vuorolauluna kalevalamittainen myytti, jota esitetään samalla. Lisäksi jätetään uhri", Malinen kertoo.

Hetkinen. Mikä ihmeen kekri? Eikö tähän aikaan vuodesta pitäisi olla nojailemassa naamiaiskostyymeissä baaritiskiin Halloweenin kunniaksi?



Suomalainen kansanperinne on rikas ja täynnä erilaisia juhlia ja rituaaleja. Ne liittyivät useimmiten luonnon kiertokulkuun ja ovat olleet tärkeitä, ajan virrasta erottuvia kiintopisteitä, joihin on liittynyt erilaisia maagisia käytänteitä ja tulevaisuuden ennustamista. Nykyään perinteiset juhla-ajat ja -tavat ovat joko hävinneet tai sulautuneet muihin, yleensä kristillisiin juhliin.

Esimerkiksi kekri merkitsi ennen satovuoden päättymistä sekä uuden vuoden alkamista ja oli vuoden suurin merkkipäivä. Sitä on juhlittu loka-marraskuun taitteessa tarkan ajan vaihdellessa kylästä ja talosta riippuen. Vaikka itse juhla on valtavirran tietoisuudesta kadonnut, kekriperinteet ovat jääneet elämään.

"Monet nykyisistä joulun- ja uudenvuoden tavoista ovat kuuluneet alun perin kekrin viettoon", folkloristiikan yliopisto-opettajana Turun yliopistossa toimiva Pasi Enges kertoo.



Tutkijana Enges on erikoistunut kansanuskoon ja kertomusperinteeseen. Hän on tutkinut erityisesti saamelaisia yliluonnollisia kohtaamisia kuvaavia kertomuksia.

Yliluonnollinen kuuluukin olennaisena osana suomalaiseen kansanperinteeseen. Enges kuitenkin muistuttaa, että kyseessä on vain kansanperinteen tutkijoiden käyttämä arkikielinen käsite. Nykykielessä yliluonnollisiksi miellettävät asiat, kuten henget, haltijat ja vainajat, olivat ennen luonnollinen osa ympäristöä.

Kuolema kuuluu myös kekriin, sillä uuden vuoden alkaminen tarkoittaa myös vanhan kuolemaa. Kun vanha järjestys murtuu ja uusi syntyy, jää väliin kaaoksen aika.

"Tällöin maailmojen rajat ovat ohuemmat ja kuolleet kulkevat keskuudessamme. Tämän takia esimerkiksi kekripöytään katetaan paikka myös vainajille, ja heille varataan oma saunavuoro", Malinen kertoo kekriperinteistä.

Vaikka vainajia kestittään ja lepytellään, agraariaikaan ne Engeksen mukaan olivat useimmiten pelottavia ja kylvivät kauhua elävien joukkoon.

"Lapissa erityisen pahoja olivat salaa synnytetyt ja kuolemaan jätetyt lapsivainajat. Ne olivat vaarallisia kaikille, saattoivat aiheuttaa tauteja ja jopa pelästyttää ihmisiä kuoliaaksi."

Tässä suhteessa on tapahtunut suuri muutos 1900-luvun aikana. Kokemukset kohtaamisista kuolleiden kanssa ovat edelleen melko yleisiä, mutta ne ovat yleensä luonteeltaan positiivisia: esimerkiksi lähisukulainen saattaa palata tuonpuoleisesta varoittamaan tai suojelemaan. Muutokselle ei ole yksiselitteistä syytä.

"Rationaalinen tapa selittää yliluonnollisia tapahtumia tekee niistä vähemmän pelottavia. Toisaalta myös kuoleman kulttuurin muutos voi olla taustalla. Entisaikoina vainajat säilytettiin kotona, joten niihin kohdistuva pelko oli kouriintuntuvampi. Nykyään kuolema on siivottu pois näkyvistä", Enges pohtii.

Kaikki kansanperinteen henkiolennot eivät suinkaan olleet pahoja. Taloilla oli omat haltijat, jotka pitivät järjestystä yllä. Myöhemmin tutkijat ovat tulkinneet haltijoiden olleen symboleita paikan arvosta, mutta ainakin varhaisempina aikoina niitä pidettiin konkreettisina olentoina, joille annettiin uhrilahjoja.

Luonnonhaltijat taas olivat vartijoita ja omistajia, joilta piti pyytää lupa alueen käyttöön.

"Ihminen oli vain vieraana, ja hänen täytyi käyttäytyä kunnioittavasti luontoa kohtaan. Tämä oli siis eräänlaista aikansa ekologista ajattelua", Enges vertaa.



Nämä uskomukset eivät ole kuitenkaan pelkkää kadonnutta kansanperinnettä. Suomenuskoisten yhteisö, johon myös Malinen kuuluu, tuo vanhoja kansanuskon tapoja ja arvoja nykypäivään.

"Pidän itseäni varsin nykyaikaisena ihmisenä. Minun on vaikea kuvitella elämää ilman, että on Wikipedia jatkuvasti taskussa", Malinen nauraa ja heiluttelee älypuhelintaan.

"Suomenuskolla on kuitenkin paljon annettavaa myös tietoyhteiskunnassa. Uskossa on tarkoitus elää tasapainossa ympäristönsä kanssa. Vallalla on kuitenkin ajatus luonnon hallitsemisesta. Kun ympäristöä ei kunnioiteta, se tuhotaan."

Suomenuskon keskeisten jumalien nimet, kuten Väinämöinen, Ilmarinen ja Tapio, ovat tuttuja suomalaisille. Malinen kertoo myös olevansa animisti, jonka mielestä kaikella, myös elottomilla asioilla, on sielu. Hän jättää uhreja, yleensä ruokaa tai juomaa, merkittäville paikoille. Malinen ei koe kuitenkaan uskovansa mihinkään yliluonnolliseen.

"Yliluonnollisesta tulevat mieleen ufot ja kristallit. Pakanauskot ylipäänsä ovat enemmän kiinnostuneista elämästä tässä ja nyt."



Myöskään tutkija Engesin mielestä kansanuskomukset eivät ole kadonneet. Ne ovat muuttaneet muotoaan: haltijoiden sijasta nykyään kohdataan enkeleitä ja vierailijoita maan ulkopuolelta.

Kaikista selvimmin suomalainen kansanusko elää kansanomaisen ajattelun mekanismeissa. Perjantai 13. päivä on epäonninen, tikkaiden alta ei kannata kulkea ja mustan kissan ylittäessä tien kannattaa sylkäistä olkansa yli. Tällaiset arkipäiväiset uskomukset ja niiden mukainen toiminta sopivat vaikeuksitta nykypäivän rationaalisen kaupunkilaisenkin maailmankuvaan.

"Kaikilla ihmisillä on rituaalista käyttäytymistä onnen varmistamiseksi. Esimerkiksi moni opiskelija käyttää samoja vaatteita tai istuu samalla paikalla tentissä. Ilmiönä nämä perustuvat samanlaiseen ajatteluun kuin haltijoille uhraaminen. Ihmisen arkiajattelun mallit eivät muutu samassa kiivaassa tahdissa ympäröivän maailman kanssa", Enges kertoo



Globaalin viihdekulttuurin markkinointikoneiston tykityksessä myös Suomessa on opittu juhlimaan Halloweenia ja pelkäämään vampyyrejä. Samalla on täysin syyttä unohdettu kokonaan rikas kotimainen kulttuuriperimä. Malinen uskoo suomalaisesta perinteestä kumpuavien yleisinhimillisten arvojen ja luonnon kunnioituksen suosion kasvuun ihmisten etsiessä omaa identiteettiä repaleisessa nykymaailmassa.

"Vertaan usein eurooppalaisten pakanauskontojen uutta tulemista pan-amerikkalaiseen intiaaniliikkeeseen: miten siellä ihmiset ovat oppineet olemaan jälleen olemaan ylpeitä siitä, keitä he ovat. Erona on vain se, että intiaanikulttuurit tuhottiin ulkopuolisten toimesta, kun me tuhosimme oman kulttuurimme ihan itse."




Juho-Matti Paavola, teksti

Samuli Huttunen, kuva




Pakanaverkko yhdistää erilaiset uskontokunnat



Vähemmistöön joutuminen tekee toisinaan yllättäviä petikavereita. Pakanaverkko ry tuo yhteen joukon erilaisia uskontoja, joita yhdistää pieni koko ja marginaalissa olo.

Pakana-käsitteen sisällöstä on käyty pitkiä keskusteluja yhdistyksen sisällä. Tällä hetkellä se kattaa kaikki ei-maailmanuskontojen edustajat.

"Itse olen käyttänyt määritelmää epädogmaattiset uskonnot vastakohtana tutummille kirjauskonnoille. Käytännössä pakanauskonnot ovat yleensä joko eurooppalaisia alkuperäisuskontoja tai hyvin moderneja uskontoja", Pakanaverkko ry:n tiedottajana toimiva Tiina Malinen kertoo.

Pakanaverkkon 80 jäsentä edustavat uuspakanallisia uskontoja laidasta laitaan. Suomenuskon lisäksi järjestöstä löytyy wiccaa, diskordianismia, asatrua ja aimo kasa muita eksoottisen kuuloisia uskontoja.



Erilaisten maailmankuvien yhteensovittamisessa esiintyy välillä pientä kitkaa, mutta pääasiassa yhdistyksessä toimitaan hyvässä yhteisymmärryksessä.

"Pakanauskontojen edustajilla on ylipäänsä varsin suvaitsevainen elämänasenne. Pystymme kunnioittamaan toisen näkemyksiä, vaikka ne eroaisivat omista", Malinen kertoo.

Laajan uskontokirjon takia Pakanaverkko ei järjestä uskonnollista toimintaa. Sen tehtävä on kaksisuuntainen. Järjestö toimii jäsenten yhteistyöverkostona ja järjestää tapaamisia ja leirejä. Toisaalta Pakanaverkko palvelee yhteisenä tiedotuskanavana ulospäin.

Järjestön keskeinen pyrkimys on edistää todellista uskonnonvapautta ja saada pakanauskonnoille tasaveroinen asema kristinuskon kanssa.

"Jos kaikkien uskontojen edustajilla olisi samat oikeudet, tällaiselle yhteispakanalliselle toiminnalle ei välttämättä olisi tarvetta", Malinen pohtii.





Suomenusko



Suomenusko on suomensukuisten heimojen alkuperäisuskontoa



Keskeisiä ovat kansanrunouden tuntemat jumalat, esivanhemmat, pyhät paikat ja haltijat



Harjoittamiseen kuuluvat vuotuisjuhlien vietto, uhraaminen ja suomenuskon arvoihin pyrkiminen. Vuoden ensimmäinen ja viimeinen päivä, kevät- ja syyspäivän tasaukset ja kesä- ja talvipäivän seisaukset sekä eri töiden vuotuiset aloittamis- ja lopettamispäivät ovat tärkeitä.



Suomenuskoisten määrää on vaikea arvioida, mutta keskeisellä keskustelupalstalla Hiitola-foorumilla on noin 500 rekisteröitynyttä käyttäjää



Lähde: www.pakanaverkko.fi


| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (0)

Kirjoita kommentti »

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto