Juomisen tuskaa

Jeppe Niilonpoika. Ludwig Holbergin alkuperäisteoksen pohjalta ohjannut ja dramatisoinut Timo Seppälä. Legioonateatterin ensi-ilta 9.12.

Ludwig Holbergin 1700-luvulla kirjoittama klassikkokomedia Jeppe Niilonpoika käsittelee meille suomalaisille tuttua, aina ajankohtaista aihetta. Yhteiskuntamme kiusankappale nimeltä alkoholismi on vakava asia, mutta Jeppe Niilonpojan sympaattisessa tarinassa tätä kansanvitsausta käsitellään pääosin huumorin keinoin. Juopolle on toki helppo nauraa, mutta voiko olla mahdollista ymmärtää häntä?

Legioonateatterin toteuttamassa näytelmässä hölmö talonpoika Jeppe on pahasti koukussa viinaan. Alkoholistin peruspiirteet lyödään heti kättelyssä tiskiin - Jepen valehtelu, syyttely ja itsesääli ovat jokaisen tosijuopon arkipäivää ja perheidylliä pahasti koettelevaa kidutusta.

Kaikki perheen rahat hupenevat ukon lempiharrastukseen, ja sitäkös raivoonsa tukahtuva Nilla-vaimo (Irina Ritvanen) ei voi sietää. Päivästä ja viikosta toiseen Jeppe loiventaa krapulaansa Jaakko Suutarin kievarissa poikkeuksetta perskänniin päätyen.

Eräänä päivänä paikallisen paronin seurue löytää ojan pohjalle sammuneen Jepen ja päättää antaa tälle opetuksen. Luksuslukaalista heräävän Jepen uskotellaan olevan itse paroni, ja hölmöläinen menee oitis lankaan. Pian Jepelle alkaa viinan lisäksi maistua myös valta.

Legioonateatterin rempseä näytelmä on ennen kaikkea pääosaa esittävän Marko Vartian show. Hän tuo vaivattoman oloisesti esiin sekä alkoholismin vakavat piirteet että etenkin juoppouden koomiset puolet.

Taka-alalla häärii pöyhkeää paronia mukavan ylilyövästi näyttelevä Petri Uusitalo. Näytelmän komiikka perustuukin pitkälti näiden eri yhteiskuntaluokkaa edustavien herrasmiesten välisille kommelluksille.

Hervottomimmillaan hommat hoidetaan suomalaisten komediakonkareiden malliin. Vartia on ajoittain kuin ilmetty Vesa-Matti Loiri, tai siis Turhapuro, ja Uusitalon elkeissä piisaa Helge Heralaa.

Timo Seppälän ohjaama ja dramatisoima näytelmä on asetettu hyvin vaatimattomiin ja suorastaan askeettisiin puitteisiin. Ratkaisu toimii, vaikka kontrastia Jepen karun arkimiljöön ja paronin huikentelevan ökylinnan välillä olisi voinut korostaa paljon enemmän.

Esityksen hauskinta menoa nähdään Jepen rellestäessä tutun Can Can -klassikkokappaleen tahtiin.

Näytelmän heikkoudet puolestaan tulevat esiin liian pitkäksi venytetyssä ja turhan alleviivaavassa lopussa sekä muutamissa irrallisissa nykyaikaan sijoittuvissa kohtauksissa, jotka eivät palvele kokonaisuutta.

Silti Jeppe Niilonpoika on taatun viihdyttävää ja toimivaa Legioonateatteria. Yksilön mahdollisuutta muutokseen pohditaan kepeällä mutta samalla rakentavalla tavalla.

Tomi Nordlund

Näytelmän esitykset jatkuvat tammikuussa myöhemmin ilmoitettavina ajankohtina.