Ensimmäiset naiset lähtivät inttiin 20 vuotta sitten
20 vuotta sitten ensimmäiset naiset astuivat Suomessa asepalvelukseen. Toimittaja lähti inttiin, oppi pitelemään vapisevin käsin asetta ja tapasi naisia, jotka ovat valmiita kuolemaan isänmaan puolesta.
”Apua, ei mulle mitään pyssyä”, ehdin miettiä, kun kapteeni Eija Pulkki lähtee hakemaan asettaan lainaksi.
Helsingin Ilmatorjuntarykmentti, joka nimestään huolimatta sijaitsee osana Parolan Panssariprikaatia Hämeenlinnan kupeessa, on saanut uuden oppilaan tiistaiaamupäiväksi. Olen sonnustautunut armeijan paitaan, takkiin, housuihin, vyöhön, taisteluliiviin, kumisaappaisiin, hanskoihin, pipoon ja kypärään tarkoituksena osallistua asutuskeskustaisteluharjoitukseen. Koitan esittää reipasta.
Armeija tuntuu kaukaiselta asialta. Tiedän ainoastaan, että usein jossain kohtaa iltaa toisilleen entuudestaan tuntemattomat suomalaiset miehet lähentyvät kummasti, kun keskustelu siirtyy inttijuttuihin.
Itselleni kranaatit ja sokat ovat tuttuja lähinnä Bruno Marsin ja Cheekin kautta. Sillä aikaa, kun tuhannet nuoret miehet marssivat kantapäät rakoilla säässä kuin säässä, minä ja suuri osa muista Suomen naisista istumme kahviloissa cappuccinojen ja juustokakkujen äärellä.
20 vuoden ajan naisilla on kuitenkin ollut myös mahdollisuus valita toisin. Lokakuussa 1995 puolustusvoimat avasi ovensa naisille, ja palvelukseen astui 24 naista. Nykyään palvelukseen hakee vuosittain noin 700–800 naista ja palveluksen suorittaa loppuun noin 400.
Suurin osa naisista ei halua suorittaa vapaaehtoista asepalvelusta. On aika selvittää, kuinka tällainen nainen kokee hetkellisen astumisen armeijan harmaisiin. Asia on ajankohtainen, sillä huhtikuun lopussa tuli täyteen 70 vuotta siitä, kun sotatoimet päättyivät Suomessa.
Ennen taisteluharjoitusta kapteeni Eija Pulkki ja aliupseerikurssin apukouluttaja, alikersantti Julia Kokko pitävät lyhyen opastuksen hallussani olevasta aseesta, rynnäkkökivääri 62:sta.
Kokemukseni aseista rajoittuu lapsuudesta tuttuihin hernepyssyihin, joilla ammuttiin puhaltamalla pihlajanmarjoja onton koiranputken läpi.
Rynnäkkökivääri on ensikertalaisen käteen vieras. Pelkään, että ammun jotakuta tai itseäni. Teoriassa tiedän, etten saa minulle annetulla aseella edes vahingossa mitään tuhoa aikaan, mutta se ei paljoa auta.
”Onpa tämä painava”, totean harjoitellessani tähtäämistä eri asennoissa. Pulkki kertoo aseen olevan kolmekiloinen, ja myönnän lintsanneeni lihaskuntoharjoittelussa.
Ulkona rastirataa kiertävät ryhmät harjoittelevat rakennuksen kulman haltuunottoa. Joukon ensimmäinen juoksee ase valmiudessa kulmalle korkeaan polviseisontaan, ja muut asettuvat samalla tavalla ensimmäisen taakse.
Sitten pääsen tositoimiin. Etenen hitaasti ase ojossa talon seinustalta poispäin. Näen varusmiesten virnuilevan, enkä pysty itsekään kätkemään hymyäni.
Kuviteltu vihollinen tuntuu maailman kaukaisimmalta asialta, kun kömpelösti toteutan alikersantti Alpi Roiskon ohjeita ja tuijotan harmaiden rakennusten lomaan.
”Jatkuvasti täytyy olla valmis tarvittaessa ampumaan”, alikersantti Julia Kokko muistuttaa. Kysymykset risteilevät mielessäni. Miten ihmeessä pystyy varmistamaan, ettei itseä ammuta samalla kun pyrkii ampumaan? Miten kukaan edes uskaltaa kurkata kulman taakse, jos riskinä on saada kuula kalloon?