Tahdonko sittenkään? Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt eivät kaivanneet heteroja äänitorveksi, vaan puheenvuoron

Leena pihkala, teksti

tarina tommiska, kuvitus

Tahdon2013 oli suuri kansanjuhla ja ihana asia. Mutta kannattaako vähemmistön edes tasa-arvon nimissä tavoitella sellaisia rakenteita, jotka ovat enemmistön itselleen luomia?

MAALISKUUN ENSIMMÄISTÄ päivää vuonna 2017 sanottiin päiväksi, jona rakkaus voitti.

Taivaasta ei satanut tulikiveä eikä maasta noussut sirkkoja, vaikka maailmanlopun julistajat uskoivat lakimuutoksen siihen johtavan. Ja toisin kuin perussuomalaisten Pentti Oinonen fantasioi, ei kukaan vielä kasannut kansalaisaloitetta päästäkseen naimisiin rakastamansa hauvelin kanssa.

Möllötimme puolisoni kanssa muina homoina sohvalla ja totuttelimme uuteen ajatukseen: voisimme olla aviopari.

Se ei tuntunut oikein miltään. Ehkä turtumus johtui siitä, että muutoksesta oli tullut pysyvä tila. Viime vuosikymmeninä on tehty homohistorian merkkitekoja.

ENNEN VUOTTA 1971 Suomessa sai kyllä olla homo, mutta se ei saanut johtaa tekoihin.

“Kehotuskielto” säilyi laissa vuoteen 1999 asti. Se kielsi julkisen yllyttämisen samansukupuolisten ihmisten väliseen haureuteen. Kiellon takana oli omituinen ajatus siitä, että ilman toruvaa lakia vanhat miehet viettelisivät nuorukaisia ja tekisivät heistä homoja.

Ajatus on absurdi, muttei täysin kuollut. Rajan takana on voimassa homopropagandalaki, joka käytännössä vastaa kehotuskieltoa, ja keskustelu homoseksuaalisuudesta on edelleen usein keskustelua siitä, mikä on vaikutuksille alttiiden lasten silmille sopivaa.

Suomessa kehotuskiellon rikkomisesta ei koskaan rankaistu ketään, mutta ei siihen olisi ollut tarvettakaan.

Lain olemassaolo oli jo itsessään sananvapautta rajaava kannanotto.

Helsingin Sanomien haastattelema Setan entinen puheenjohtaja Jorma Hentilä on todennut (HS 10.9.2016), etteivät seksuaalivähemmistöt päässeet juttujen aiheeksi tai haastateltavaksi eikä edes heidän mielipidetekstejään julkaistu. Ilmapiiri oli varovainen.

Samasta varovaisuudesta voi nähdä viitteitä edelleen. Yle joutui julkiseen ryöpytykseen linjattuaan, ettei Tahdon-aloitetta koskevassa uutisoinnissa käytetä “vahvasti positiivisia mielikuvia” luovaa ilmaisua tasa-arvoinen avioliittolaki.

Samaa sukupuolta olevat ovat saaneet mennä naimisiin maaliskuun alusta alkaen.

SETAN EDELTÄJÄ Psyke ry lobbasi syrjivien lakien kumoamista jo 1960-luvulla, mutta matka rekisteröityjen parisuhteiden laillistamiseen oli pitkä. 1980-luvulla alkanut AIDS-epidemia vei mukanaan lukemattomia ihmishenkiä. Asenteet jyrkistyivät. Virusta kutsuttiin homorutoksi ja Jumalan rangaistukseksi.

Parisuhteen rekisteröinti laillistettiin vuonna 2002 pitkän taistelun jälkeen, kun moni oli jo poissa. Se oli silti voitto.

Ennen lain tuomaa turvaa samansukupuoliset parit olivat muiden hyväntahtoisuuden varassa. Puolison luo sairaalaan ei päässyt, ja yllättävän kuoleman sattuessa leski voitiin häätää kodista, joka oli jaettu vuosikymmenien ajan.

Ennen eduskuntakäsittelyä parisuhteen rekisteröimisestä väiteltiin mediassa, jota kehotuskielto ei enää riivannut. Suuri osa argumenteista oli uskonnollisia: Vastustajien mielestä homous oli Jumalan silmissä iljetys, tasa-arvon ajajat taas muistuttivat, että niin ovat äyriäisetkin. Vastustajat yliseksualisoivat homoja, ja lakimuutosta ajavat lakaisivat tuhmuuksia maton alle.

Seksuaalisuuden kieltäminen myös ärsytti.

Siveyden sipuleilla – suuntautumisesta riippumatta – meni kusi sukkaan, kun pinkkimusta blokki ilmestyi vuonna 2007 ensimmäistä kertaa Pride-juhlan marssille. Naamioituneet mielenosoittajat puhuivat ylpeyden sijaan häpeästä ja tahtoivat vain panna.

Provosointia pidettiin ilon pilaamisena ja sen katsottiin haavoittavan yhteistä päämäärää. Pinkkimustat kuitenkin onnistuivat osoittamaan, ettei sateenkaarikulttuuri ollut yhtenäinen. Liian oudot ja radikaalit jäivät ulkopuolelle myös omassa porukassa, eikä syrjintä ollut loppunut häistä huolimatta. Vuosi vuodelta blokki kasvoi ja alkoi ilmestyä myös muiden kaupunkien marsseille.

PARISUHTEEN REKISTERÖINTI ei koskaan ollut päätavoite, vaan vain välietappi.

Oikea avioliitto takaisi oikeuden samaan sukunimeen. Aviopari voisi adoptoida lapsia. Mutta ennen kaikkea liitolla olisi sama nimi ja status. Se olisi yhtä tärkeä ja virallinen kuin mikä tahansa heteroliitto.

Tahdon2013-kampanja oli siis odotettu.

Sen toteutus oli mahtipontinen. Poteroissa ja pirstaleisessa julkisuudessa oli hetken aikaa vain yksi aihe, katsoi sitten somea tai klikkiotsikoita. Krista Siegfrieds väitti, että hänen hääteemainen euroviisukappaleensa on oodi tasa-arvolle, ja julkisuuden henkilöt pussailivat Imagen sivuilla. Samalla homoliitot pelkistyivät kysymykseksi, johon saattoi vastata vain “jaa” tai “ei”. Vastaajiksi kutsuttiin myös yrityksiä ja yhteisöjä.

Pinkki raha liikkui, samoin cityvihreä kahiseva. Ylioppilaita alettiin lahjoa Aalto-maljakoiden sijaan Tom of Finland -lakanoilla, ja Helsinki Pride kaupallistui kovaa vauhtia. Sen puistojuhlan kojuissa kerättiin rahan lisäksi myös munasoluluovuttajia ja ammattiliittolaisia.

Epäselväksi jäi, kuinka hedelmöitysklinikka huomioi perheestä haaveilevat naisparit tai kuinka liitto handlasi oman konservatiivisiipensä.

Esille pääsi sillä, että oli homoseksuaalisuuden kanssa sujut, ei sillä, mitä konkreettisia toimia teki vähemmistöjen eteen. Aivan kuten pinkkimusta blokki oli ennustanut, sulautuminen osaksi heterokulttuuria ei ollut yksiselitteisen hyvä satsaus.

Euroopassa keskustelu oli pidemmällä.

Kun ilmeisen hetero Siegfrieds suukotti viisunumerossaan naistanssijaa, Suomessa hurrattiin. Samaan aikaan Prahassa kokonainen homobaari buuasi. Suukko vaikutti laskelmoidulta homoyleisöjen kosiskelulta. Heteroiden on helppo hypätä sateenkaarelle bileiden ajaksi, mutta he eivät joudu kokemaan vähemmistöön kuulumisen varjopuolia.

Kukaan ei ollut pyytänyt äänitorvea, vaan puheenvuoroa.

Aktivistit ja teoreetikot ovat ehdottaneet, että koko avioliitto instituutiona purettaisiin.

TAMPEREELLA SUKUPUOLENTUTKIMUKSEN ainejärjestö Vattu keskusteli pitkään Tahdon-aloitteesta ja päätti lopulta olla kannattamatta sitä.

Vatun päätöksessä oli kaikuja siitä feminismistä, joka aikanaan pyrki purkamaan ahtaiksi koettuja perhenormeja. Vaikka moni Vatun jäsen olisi hyötynyt avioliittolaista, ei se kuitenkaan ollut tarpeeksi sisällyttävä. Moni jäisi sen ulkopuolelle.

Mikä sitten mätti?

AKTIVISTI LEENI Herrala summasi keväällä QFemZine – Queeriä ja Feminismiä -pienlehdessä turhautumista seuraavasti: Suomessa roikutaan ikivanhassa kirkollisessa traditiossa, vaikka muuten juhlimme innovaatioita ja yksilön vapautta. Rakkaus ei ole lakeihin, kumppaneiden määrään tai avioliittoihin pakkokytketty instituutio, vaan tunne.

Samaa sanoivat arvoliberaalit. Rakkauden toteuttamisen käytännöt eivät valtiolle kuulu niin kauan, kun kyse on suostuvaisista aikuisista ihmisistä. Lain edessä kaikkien tulisi kuitenkin olla tasavertaisia, minkä takia aloitetta yleisesti kannatettiin monissa leireissä.

Soraääniä oli muuallakin kuin marginaalissa.

Oikeushistorioitsija Anu Pylkkänen kritisoi perhenormeja teoksessaan Vaihtoehto avioliitolle (2012). Pylkkäsen ajatus oli seuraava: Perhe-elämää voisi säädellä niin, että parisuhteiden sijaan lainsäädäntö koskisi yhteistalouksia. Sen sijaan, että säädettäisiin uusi laki, joka koskisi vain osaa sateenkaariperheistä ja parisuhteista, voisi avioliiton yhteiskunnallisena suhteena purkaa.

Samalla linjalla, joskin maalailevammin, asiaa lähestyi feministiteoreetikko Donna Haraway. Haraway ehdottaa, että avioliiton sijaan voisi rakentaa monenlaisia kumppanuuksia ja erilaisia välittämisen verkostoja. Haraway ammensi ajatteluunsa utopistisista feministisistä science fiction -teoksista, joissa perhe tarkoitti hoivaa, ei suvunjatkamista.

TODELLISUUS YHTYY tieteistarinoihin monella tavalla. Vaikka perhe käsitteenä löyhkää keskiluokkaiselta ydinperheeltä omakotitalossa, elää harva todeksi tätä unelmaa. Puolet suomalaisista lapsista on avioliiton ulkopuolisia äpäröitä, monen mukulat kasvattaa mummo, ja puolet avioliitoista päättyy eroon.
Ei perhe silti lakkaa olemasta.

Se vain muuttaa muotoaan.

Tuki lainsäädäntö sitä tai ei, eivät sateenkaariperheetkään lakkaa muodostumasta. Myös niiden muoto voi olla vapaampi: moniapilaperheissä lapsilla on elämässään monta aikuista, joskus sinkku sateenkaarimutsi tekee lapset hyvän kumppanin puutteessa yksin.

Laki ei kuitenkaan tunnista erilaisia perhemalleja. Pahimmillaan sosiaalinen vanhempi voidaan vieraannuttaa omasta lapsestaan, koska hänellä ei ole lapseen biologista sukulaissidettä eikä siten oikeudellista turvaakaan.

Sateenkaariperheille suunnatut oppaat kehottavat tekemään järjestelyistä allekirjoitettuja sopimuksia, mutta ne harvoin riittävät oikeussaleissa. Vanhemmuuteen tarvitaan käytännössä perheen sisäinen adoptio. Pylkkäsen ehdottama yhteistalouksia koskeva laki tavoittaisi paremmin näiden perheiden tarpeet.

Avioliittolaki henkilöitiin mediassa usein sovinnaiseksi pariskunnaksi, joka tavoittelee samankaltaista keskiluokkaista ihanne-elämää kuin stereotyyppiset heterot. Outoudelle ei ollut sijaa.

MUTTA AVIOLIITTO on niin rakastettu instituutio. Tai ainakin siihen on totuttu.

Naimisiin halutaan, ainakin ”sitten joskus”. Jos ei muuta, on häähumu hyvä tapa kerätä kolehtia tai astiastoja. Osa karkaa naimisiin ulkomaille ja katkaisee perinteet keksimällä kokonaan uuden sukunimen. Tuttu pariskunta karautti maistraattivihkimisen jälkeen hampurilaisravintolan autokaistalle ysäripoppi raikuen. Keskinäinen suhde ei välttämättä muutu, mutta hääjuhlat järjestetään lapsien turvaksi tai suvun toiveesta – tai suvun järkyttämiseksi.
Mutta on siinä muutakin.

Rakkauden julistaminen läheisten edessä on voimakas teko tuppisuisessa kulttuurissa, jossa tunteista ei puhuta. Vihkivaloissa kerrotaan kaikille, kuinka kumppanista välitetään ja kuinka suhteen puolesta aiotaan taistella silloinkin, kun arki on vaikeaa.

Uskonnonkaan osaa ei voi kiistää, käsittelipä sen roolia tapakristittynä perinteenä tai vakaumuksena.

Kirkollinen siunaus on monelle parille tärkein sinetti, jonka suhteelleen voi saada.

AVIOLIITTOLAKI OLISI jo kadonnut päivän puheenaiheista, ellei se repisi evankelis-luterilaista kirkkoa niin voimakkaasti kahtia.

Helsingin piispan Irja Askolan aikaan kirkko näytti sallivammat kasvonsa, mutta pinnan alla kuohui. STT:n mukaan tähän mennessä yli 50 mies- ja naisparia on vihitty kirkollisin menoin. Kanteluita tuomiokapituliin niistä on tehty vain vähän. Luterilaisen papin vihkimä liitto on juridisesti pätevä, mutta se ei vastaa kirkon nykyistä avioliitto-opetusta. Osa papistosta kiertää sisäisiä ohjeita ja antaa vihkimisen sijaan liitolle siunauksen, sillä se on sallittua. Rohkeimmat sateenkaaripastorit julkaisivat kuvansa Helsingin Sanomissa ja kertoivat vihkivänsä samansukupuolisia pareja.

Nykyinen arkkipiispa Kari Mäkinen otti monien helpotukseksi sateenkaariliittoihin myönteisen kannan. Mäkisen mukaan kirkko ja lainsäädäntö voisivat yhdessä luoda turvaa antavia rakenteita, joilla taattaisiin kestävyyttä kaikille parisuhteille.

TILASTOJA KATSOVA kyynikko valitettavasti näkee, että näitä rakenteita ei ole onnistuttu luomaan.

Kulttuurimme on käytännössä sarjamonogaminen, mutta ero nähdään silti epäonnistumisena. Rekisteröityneiden parien korkeaa eroprosenttia käytettiin myös keppihevosena avioliittokeskustelussa. Ikään kuin koko vähemmistön pitäisi onnistua liitoissaan heteroita paremmin, jotta oikeus aviotumiseen ansaittaisiin. Vaatimus kunnollisuudesta elää myös mediassa. Sateenkaaren värejä piti himmentää, jotta etuja saavutettaisiin.

Avioliittolaki henkilöitiin odottavaksi pariskunnaksi, jonka tehtävänä oli istua sohvalla sunnuntailiitteiden kuvituskuvissa kahden hyvin kammatun lapsen kanssa. Koska asia oli vaakalaudalla, myötämieliset toimittajat eivät päästäneet vartioitavasta portista läpi liian outoja haastateltavia, kuten monisuhteisia tai homouden höyhensarjassa painivia biseksuaaleja.

Toimittajakollegani kiinnostuivat minusta, tai ainakin kontakteistani. Tuntisinko ehkä jonkun hyvän homon? Koska minua ei pyydetty haastatteluun, totesin leikkisästi olevani paha homo.

Oli omituista joutua marginaalin marginaaliin, kun samaan aikaan heterot pussailivat somessa osoittaakseen tahtomistaan.
Median vaikutuksia ihmisiin on vaikeaa mitata, mutta tuskinpa Pohjanmaan raamattuvyöhykkeellä heilutettiin sateenkaarilippuja, kun ex-ministeri Paavo Arhinmäki suukotti Imagessa rap-artisti Notkean Rotan kuminaamaria. Ilman liittolaisia taistelu ei kuitenkaan olisi ollut mahdollista, joten valokeilan kaappaamiseen ei puututtu.

Suomessa hurrattiin, kun Krista Siegfrieds suukotti euroviisuesityksessään naistanssijaa. Prahassa laskelmoidulle tempulle buuattiin.

TAHDON2013 OLI houkutteleva, koska sen päätepiste oli juhla.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen nykyiset valtavirran tavoitteet ovat äitiys- ja translain muutokset. Niiden karnevalisoiminen on vaikeaa. Nykyinen translaki kajoaa keholliseen itsemääräysoikeuteen pakkosteriloinnilla, mutta sitä on vaikea pukea kampanjaksi. Samoin on käynyt Tšetšenian keskitysleirien kanssa, joista puhuu lähinnä Amnesty.

Ja noloa kyllä, kaikkia ei kiinnosta.

Kansanliikkeet syntyvät melko tarkkojen teemojen ympärille, ja kun ne saavuttavat tavoitteensa, menettävät osallistujat mielenkiintonsa.
Moni myös poltti itsensä loppuun aiemmissa kamppailuissa. Transaktivistit olivat mukana tahtomassa, mutta vastavuoroisuus uupuu. Se herättää katkeruutta.

Usein unohtuu, että Pride-liikkeen juuret ovat rodullistettujen transnaisten organisoimien Stonewallin mellakoiden peruja vuodelta 1969. Poliisiväkivaltaa vastustava yhteenotto oli ensitahti homojen vapautusliikkeeseen Yhdysvalloissa. Kapinointi on luonut pohjan sille kulttuurille, jossa aktivismia voidaan tehdä ilon kautta.
Entä nyt?

KUN INSTITUUTIOT on laitettu kuntoon, on aikaa pohtia, mitä haluaa ja kenen kanssa.

Kuten avioliittoa kritisoinut Herrala totesi, lakimuutokset mahdollistavat sen, että suhdetta koskevat keskustelut voidaan jatkossa käydä ihmisten välillä, ilman valtion väliintuloa.

Osa avioliittoinstituutioon penseästi suhtautuvista aktivisteista näki lakimuutoksessa nurinkurisen mahdollisuuden oman agendansa edistämiseen. Avioliittoinstituutio voisi olla helpompi purkaa, kun se on sallittu kaikille.

MÖLLÖTIMME EDELLEEN sohvalla puolisoni kanssa, mutta nyt meillä oli sormukset.

Lopun toteuttaminen olisi vaikeampaa, koska siihen ei ole hyvää kaavaa.

Nettikaupat pursuavat sateenkaari-sormuksia ja morsian-kakunkoristeita, koska homohäiden teema on ilmeisesti homous. Polttareissa lutkutetaan naisporukalla pimppitikkareita ja tissipastaa, eikä miehillä tai muunsukupuolisilla ole sinne asiaa. Juhlatilaa ei vuokrattaisikaan homoille. Tulisin kaapista mummolle hääkutsulla. Seremoniassa olisi mukana niitä, joiden mielestä koko instituutio on paska. Lykkään opintolainan takaisinmaksua vuodella, jotta saisin kermakakkumekon. Imitoin hetskujen metkuja.

Ei, apua, en sittenkään tahdo.

Paitsi vähän, salaa.

Kirjoituksessa on käytetty lähteenä muun muassa Vaihtoehto Avioliitolle -teosta, Setan ja Amnestyn materiaaleja, Yleisradion Elävää arkistoa sekä yleistä hinuroinnin tuomaa viisautta.

Juttua muokattu 19.10. klo 11.59. Korjattu Irja Askolan virkanimike. 

Juttua muokattu 2.11. klo 16.38. Korjattu QFemZine – Queeriä ja Feminismiä -julkaisun kirjoitusasu.