PÄÄKIRJOITUS: Mihin Aviisia muka tarvitaan?

KUN HELSINGIN YLIOPPILASLEHTI Ylioppilaslehti ilmoitti marraskuun lopussa laajentavansa jakelualuettaan Tampereelle, Turkuun ja Vaasaan, ei kansa raivostunut, mutta aiheesta keskusteltiin jonkin verran internetissä.

Reaktiot olivat pääasiassa kahdenlaisia.

Eräät näkivät Ylioppilaslehden toiminnassa vallanhaluisia geopoliittisia laajentumispyrkimyksiä. Tulevat tänne ja vievät meidän lukijat!

Ylioppilaslehtien välillä on vaikea nähdä sellaista aggressiivista kilpailutilannetta kuin vaikkapa tiettyjen kaupallisten ja osittain klikkirahoitteisten medioiden kohdalla, mutta tottakai osittain samaa kohderyhmää tavoittelevat julkaisut joutuvat väistämättä käymään keskenään jonkinlaista kilpailua.

Mutta toisin kuin suurten konsernien suurpääomien maailmassa, käydään kampuksilla kilpailua lähinnä ihmisten huomiosta ja ajasta. Vaikka kilpailija otsikoisi vetävämmin tai tekisi parempia juttuja, se ei automaattisesti tarkoita omalle julkaisulle merkittävää tulonmenetystä.

OSA INTOUTUI VISIOIMAAN. Jos lehtiä kerran jaellaan samoissa kaupungeissa ja niiden kohdeyleisöt ovat maantieteellisiä eroja lukuun ottamatta varsin samankaltaisia, eikö lehtiä voisi saman tien leipaista yhteen?

Suomalaisissa tiedotusvälineissä lehtien välisellä yhteistyöllä on pitkät perinteet. Suomen tietotoimisto STT on toimittanut valtakunnallisia uutisia ympäri maan tasaisella varmuudella, oli kyse sitten budjettiriihen käänteistä, Anneli Auerin oikeudenkäynneistä tai syksyn sienisadosta. Tuoreempi tulokas on vuonna 2014 perustettu Lännen Media, joka tuottaa sisältöjä 11 maakuntalehteen.

Lehtien yhdistämisen eli lakkauttamisen ehdottaminen on täysin sallittua ja aika ajoin tarpeellistakin. Tiedotusvälineet ovat ensisijaisesti vastuussa yleisölleen, ja jos yleisö katoaa tai lakkaa pitämästä julkaisua tarpeellisena, ohenee myös sen olemassaolon oikeutus. Jos lehteä ei kukaan lue, ei sitä ole järkeä tehdä.

KUTEN ASIAT YLEENSÄ, on tämäkin hieman monimutkaisempi. Julkaisun olemassaololla on arvoa myös sinällään, demokratian, sananvapauden ja yhteiskunnan moniäänisyyden kannalta. Mitä vähemmän medioita on, sitä harvempi ääni pääsee esille, sitä useampi ajatus jää esittämättä, ja sitä isompi osa maailmaa jää väistämättä pimentoon.

Aina moniäänisyyden takaamisessa ei onnistuta. Kiire, taloudelliset paineet, liian pieni henkilöstö ja välillä silkka mielikuvituksen puute johtavat helposti siihen, että julkaisujen sisällöt samankaltaistuvat. Sitä saa ja pitää kritisoida.