Oispa ihana lukee enemmän! Miksi kirjaan tarttuminen on monelle niin vaikeaa?

Lukeminen on eloonjäämistaito ja suurin palvelus, jonka voi itselleen tehdä. Se on myös valtava yhteiskunnallinen jakolinja, ja kaikki merkit viittaavat siihen, että tuo railo levenee tulevaisuudessa entisestään.

TUIJA SILTAMÄKI, teksti ja kuvat

OISPA IHANA lukee enemmän.

Kas siinä nykynuorten aikuisten sukupolvikokemus! Haluamme lukea enemmän, koska tiedämme, että pitäisi lukea enemmän.

Lukeminen nimittäin tekee ihmiselle hyvää. Se kasvattaa sanavarastoa, laajentaa mielikuvitusta, lisää empatiakykyä ja niin edelleen. Vähentää stressiä, parantaa unen laatua ja torjuu dementiaa.

Logistisesti lukeminen on helppoa. Kirjastoja on joka niemen notkossa ja saarelmassa, ja internetistä saa tilattua vaikka koko länsimaisen kirjallisuuden kaanonin suoraan kotiovelle. Maailma on täynnä luettavaa, ja suositteluja tarjoavat niin kriitikot kuin bloggaajatkin. Eikä lukemisen itsessäänkään pitäisi olla ylitsepääsemättömän vaikea suorite. Kirja käteen, kansi auki ja edetään omaan tahtiin alusta kohti loppua.

Mutta eihän se niin mene.

MITÄ DIGITAALISEMMAKSI maailma muuttuu, sitä suuremmaksi lukutaidon merkitys kasvaa. Samaan aikaan lukeminen eriarvoistuu. Kotitausta ja alueelliset erot vaikuttavat entistä enemmän sihen, kuka lukee hyvin.

Valistus ja uhkakuvat eivät ole saaneet Suomen nuorisoa sydän pamppaillen syöksymään kirjastojen kammioihin ja hylkäämään älypuhelimiaan, jotka – kuten hyvin tiedämme – ovat syypäitä kuta kuinkin kaikkeen mahdolliseen nuorison tapain turmelukseen.

Osa lukutaitopuheesta on toki lapsellista kauhistelua, mutta tilastot alkavat oikeasti olla aika hyytävää luettavaa.

Omalla ajallaan lukeva 17-vuotias hallitsee 50 000–70 000 sanaa. Se on moninkertaisesti verrattuna niihin nuoriin, jotka eivät lue ollenkaan. Heidän hallussaan on vain noin 15 000 sanaa.
Yläkouluiässä pojat ovat lukutaidossa jopa puolitoista vuotta tyttöjä jäljessä. 15-vuotiaista pojista viidennes on heikkoja lukijoita, kaikista suomalaisistakin joka kymmenes.

Käytännössä heikko lukutaito tarkoittaa, että ihmisellä on vaikeuksia pärjätä tavallisessa jokapäiväisessä elämässä. Heille esimerkiksi työhakemusten kirjoittaminen voi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa.

Lapsilla ja nuorilla puolestaan heikko lukutaito vaikeuttaa kaikkea opiskelua.

Huolestuttavaa kehitystä yritetään torjua monin keinoin. On kampanjoita ja tempauksia, hashtageja ja juhlapuheita – puhumattakaan setien ja tätien jeesustelevista kirjoituksista. Kuulostaa kuitenkin epätodennäköiseltä, että syrjäytymisvaarassa oleva amispoika innostuisi lukemisesta siksi, että joku tyyppi jossain sanoo, että lukeminen on kivaa ja ois hei tosi tärkeetä että säkin lukisit.

Ja entä jos lukeminen ei ole kivaa, vaan ihan mahdotonta ja kamalaa?

Yläkouluikäiset pojat ovat lukutaidossa jopa puolitoista vuotta tyttöjä jäljessä.

MEDIAKASVATUKSEN professori Sirkku Kotilainen on viime vuodet yrittänyt selvittää, miten nuoret saataisiin kiinnostumaan oppimisesta ja lukemisesta – tai ylipäätään yhteiskunnasta.

Kotilainen on tutkimusryhmänsä kanssa tutkinut seitsemässä hankkeessa eri paikkakunnilla sitä, miten digitaalinen oppimisympäristö
valjastettaisiin nuorten käyttöön “nuorisolähtöisesti”. Se tarkoittaa, ettei erilaisia välineitä, kojeita ja vempeleitä käytettäisi opetuksessa vain käyttämisen ilosta, vaan sovellettaisiin niitä oppimisen kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla.

Kotilaisen lähtökohta on se, että digitalisoitumista on turha yrittää vastustaa, “niin kauan kuin netti on ja sähkö pelaa”. Kestävämpi toimintatapa olisi yrittää luopua siitä ajatuksesta, että on jotenkin merkityksellistä, millä välineellä tekstejä kulutetaan. Kirja ei ole aina iPhonea parempi.

“Ajattelen, että se lukutaito, jota koulussa opetetaan, on ehkä vielä liikaa kiinni kirjassa”, Kotilainen sanoo.

Kyllä Kotilaistakin lukutaidon heikkeneminen huolettaa, mutta hän muistuttaa, että tietyssä iässä lukemisen vähentyminen on normaalia. Saman karun kohtalon saavat kokea muutkin harrastukset.

Miksi jotkut sitten lukevat intohimoisesti läpi elämän ja toiset eivät suostu koulussa koskemaan Tuntemattomaan sotilaaseen pitkällä tikullakaan?

Syyllisiä ovat ne epäillyistä todennäköisimmät: vanhemmat.

Lukuharrastuksen selviytymismahdollisuuksia vaaran vuosista parantaa Kotilaisen mukaan se, että lapselle luetaan kotona. Välineellä ei lapsen kannalta ole väliä. Tärkeintä on se, että lapsi tottuu kuulemaan ja kuuntelemaan kertomuksia.

Päiväkoteja ja kouluja Kotilainen kannustaa kuitenkin pitämään kirjan valikoimissaan välineenä ja mediumina, jotta tuntuma eri välineistä lukemiseen säilyisi.

“Kirjalle voi tulevaisuudessa käydä niin kuin moni on ennustanut, että se tulee olemaan eliittien lukutapa. Ihan hyvin voi käydä niin. Mutta pitäisi pitää huolta siitä, ettei se mene pelkästään eliiteille”, Kotilainen sanoo.

RATKAISUKSI NUORTEN laimeaan lukuintoon tarjotaan usein jonkinlaista asenteen uudelleenkalibrointia. Epäluuloiset nuoret pitäisi saada uskomaan, ettei lukeminen ole ihan mälsää, vaan tosi kivaa.

Mutta kaikille lukeminen ei yksinkertaisesti ole hauskaa. Joillekin joka sivu on silkkaa kärsimystä. Keskittyminen herpaantuu jatkuvasti, rivit hyppivät silmissä, huomaa lukevansa samaa kohdaa yhä uudestaan siitä mitään ymmärtämättä.

Eikö heidän ja monien muidenkin kannalta olisi parempi luopua siitä ajatuksesta, että kaiken pitää aina olla hauskaa ja kivaa ja sen sijaan opettaa lapset sietämään epämukavuutta?

Kotilainen on periaatteessa samaa mieltä, mutta toteaa, että sietokykyäkin pitää pitkäjänteisesti kasvattaa. Vastuu siitäkin losahtaa vähemmän yllättäen vanhemmille. Kodin lukuhetkistä kannattaa tehdä lapselle hauskoja ja mukavia.

Jos nuori ei ole tottunut sietämään epämukavuutta, on koulun vaikea ryhtyä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Jos kertomakirjallisuus ei kerta kaikkiaan kiinnosta tietyn ikäisiä poikia, onko sitä aivan välttämätöntä heille tyrkyttää? Voisiko heille niiden rinnalla tarjota vaikka tietokirjallisuutta?

LUKEMINEN EI VÄLTTÄMÄTTÄ ole nautinto edes niille, jotka ovat siinä ammattilaisia.

Kirjailija ja Siltalan kustannustoimittaja Antti Arnkil pitää lukemista vaivalloisena ja hankalana ja suhtautuu skeptisesti puheisiin, joissa lukemista kuvaillaan nautinnoksi.

“Jos puhutaan lukemisesta nautintona, mä ajattelen kirjabloggaria, joka lukee 200 kirjaa vuodessa ihan fiiliksissä”, Arnkil kuvailee.

Arnkil lukee noin puolet työajastaan, yleensä Pasilan tai Rikhardinkadun kirjastossa ja yleensä käsikirjoituksia. Pelkkänä nautintona hän on lukemista pitänyt viimeksi lapsuudessa.

“Varmasti jotain sellaista on olemassa, että lukeminen on samanlainen suora nautinto kuin jäätelö, huumeet tai romanttiset komediat. Ihanaa, jos niin on!”

Nautintopuheessa on kuitenkin omat ongelmansa. Jos lukeminen kehystetään vain nautinnoksi, unohtuu Arnkilin mielestä helposti se, miten se monille on pikemminkin vastenmielistä ja ikävää. Nykyisessä yhteiskunnassa lukeminen on eloonjäämistaito. Kaikille lukeminen ei ole tärkeää siksi, että se olisi kiva tapa rentoutua hektisen työpäivän jälkeen, vaan siksi, että jos heidän lukutaitonsa olisi yhtään huonompi, he olisivat vaarassa pudota yhteiskunnasta.

“Se on se, mistä pitäisi puhua, ja mihin pitäisi saada resursseja ja rahaa ja niin edelleen.”

Kustantamojen hymistelypuheissa kaupalliset intressit ja lukemisen autuaaksi tekevä vaikutus menevät iloisesti sekaisin.

YKSI HAITALLISTA PUHETTA tuottava koneisto on kirja-ala itse. Kustantamojen hymistelypuheissa lukemisen autuaaksi tekevä vaikutus ja kaupalliset intressit menevät iloisesti sekaisin.

Arnkil kuvailee istuneensa palavereissa, joissa on linjattu, että kustantamon pitäisi vaikeiden teosten sijaan julkaista jotain populaarimpaa, koska “lukeminen kuuluu kaikille”. Ei julkaista vaikeaa runokirjaa, vaan jääkiekkoilijan elämäkerta. Kustantamojen on välttämätöntä saavuttaa suuria yleisöjä, koska lukeminen ei saa olla vain harvojen etuoikeus.

“Se on fennomaanisella siirapilla kuorrutettua puhetta, jonka alla on vain välttämättömyys tai sellaiseksi mielletty.”

Hieman samaa siirappisen saarnaamisen sävyä on ilmassa, kun innokkaat lukijat paasaavat vaikkapa sosiaalisessa mediassa toisilleen siitä, miten ihanaa lukeminen on. Eihän siinä mitään väärää tietenkään ole, mutta tuskinpa yksikään lukemistaan joka solullaan vihaava nuori innostuisi lukemaan Dantea siksi, että joku kustannustoimittaja kehottaisi niin Twitterissä tekemään. Arnkil löytää puheesta myös synkemmän näkökulman. Idealismiin saattaa sekoittua myös raakaa vallantahtoa.

“Jotain epämääräistä fantasiaa siitä, että jos lukemista arvostettaisiin enemmän, niin meitäkin arvostettaisiin enemmän, koska me [kulttuurieliitti] oltaisiin siellä pyramidin huipulla.”

JOS HEIKOMMAT LUKIJAT lukevat entistä vähemmän ja entistä huonommin, muuttuuko lukeminen eliitin harrastukseksi? Sellaisia mielikuvia toki on vallalla jo nyt.

Arnkilia kirjaharrastuksen kytkeminen statukseen ärsyttää.

“En mä uhraa ajatustakaan sille, että pitäisi olla paljon kirjoja siksi, että tulee joku tuttu ihailemaan, että onpa teillä paljon kirjoja, oletko sä lukenut ne kaikki.”

“Ei ne ole statusta, ne on ystäviä ja tuttavia!”

Okei, no miksi ystävät ja tuttavat sitten pitää omistaa? Suurimman osan ajastaanhan ne vain möllöttävät paikallaan, ja samat teokset voisi lainata ilmaiseksi kirjastosta.

Kirjojen omistaminen onkin irrationaalinen identiteettikysymys, jota ei voi kokonaan järjellä selittää. Kirjoja tekee mieli koskea ja katsoa. Ottaa hyllystä ja järjestää uudestaan. Arnkil käy matkustellessaan paikallisissa kirjakaupoissa – ihan vain siksi, että saisi olla kirjojen lähellä.

“Mä olen aina rakastanut kirjoja aistittavina esineinä”, Arnkil sanoo.

Todellisuus asettaa rakkaudelle rajansa. Arnkil on kolmen pienen tai melko pienen lapsen isä. Kodista loppuu tila muutenkin, eikä kaikkia seiniä voi pystyttää täyteen kirjahyllyjä. Mutta jos Arnkil asuisi yksin, hän saattaisi hurahtaa. Hankkia kotiinsa vaikkapa kotimaisen kaunokirjallisuuden kaikki perusteokset, koska “olisi ihanaa, kun ne olisivat siellä”.

Hetken ankarasti harkittuaan Arnkil keksii yhden rationaalisen perustelun.

Kirjoja on oltava kotona, koska jos sattuu joskus vaikka tarvitsemaan jotain kohtaa jostain kirjasta vaikkapa jotain artikkelia varten tai jonkin tietyn mielialan takia, voi vain kävellä kirjahyllylle ja avata oikean kirjan.

“Samalla tavalla mulla pitää olla ystävän puhelinnumero muistissa. Jos mä haluan soittaa sille, mä saan yhteyden.”