Arkistojen kätköistä löytyi kasa vanhoja demoja – Onko niillä mitään merkitystä?

Yliopiston arkistossa lojuu tuhansia Soundiin lähetettyjä demoja. Keräsimme kolmen tamperelaisen musiikkivaikuttajan ajatushautomon ja lähdimme kuuntelemaan. Mutta mihin demoja enää nykypäivänä tarvitaan – ja mikä arvo tällaisella arkistolla edes on?

MIKAEL MATTILA, teksti ja kuvat

PYÖREÄLLÄ TOIMISTOPÖYDÄLLÄ lojuu muutama pahvilaatikollinen c-kasetteja. Niiden selkämyksissä vilisee nimiä, joista harvempi lienee kuullut. Vai oletko itse joskus törmännyt sellaisiin artisteihin kuin Epa Nyyrö, Kantakaupungin leijuva pöly, Epikriisi tai G-Cheese?

Sitähän minäkin.

Jokainen luetelluista artisteista on kuitenkin aikoinaan lähettänyt tekeleensä rocklehti Soundin demopalstalle. Nyt istumme talvisena tiistaiaamuna Tampereen yliopiston e-siivessä kolmen paikallisen musiikkivaikuttajan kanssa höröttelemässä mielikuvituksellisesti nimetyille bändiprojekteille.

Jaa miksikö? No, koska ne ovat täällä Tampereen yliopistolla ihan käden ulottuvilla.

KAMPUKSELLA SIJAITSEVAN kansanperinteen arkiston metallisten veivihyllyjen uumeniin on kanteleenpimputuksen ja karjankutsunnan viereen säilötty tasan tarkkaan 5 708 demoäänitettä.

”Limonadi Elohopea”, hihkaisee selkämyksiä tovin selannut Soundin päätoimittaja Mikko Meriläinen.

Toisin kuin edellä luetellut nimet, tämä yhtye julkaisi sentään useamman levyn. Silti se lienee tuttu vain nuoruutensa 1990-luvulla viettäneille harrastajille – tai kaltaisilleni, jostakin ihmeen syystä kotimaisen indierockin esihistoriasta kiinnostuneille.

”Eiväthän nämäkään lopulta mitään myyneet”, huomauttaa Aamulehden kulttuuritoimittaja Antti Lähde.

Bongausta seuraa pitkä ja sekava muistelo, jossa kerrataan yhtyeen jäsenten vaiheet rockinsoiton ulkopuolella tai muissa bändeissä. Taustalla soi vieläkin tuntemattomammaksi jääneen Tunaflakes-yhtyeen demokasetti.

”Näiden rumpalistahan tuli sittemmin suklaayrittäjä Iittalassa”, tietää Tampereen Klubin ohjelmatuottaja Janne Laurila.

Anekdootin absurdius naurattaa. Moinen knoppailu vaatii omistautumista. Mutta näin käy, kun päästää kolme nelikymppistä musadiggaria peuhaamaan oman menneisyytensä kanssa.

Laurila tunnetaan paitsi lauluntekijänä, myös pitkän linjan ohjelmatuottajana. Lähde on kirjoittanut maamme toiseen suureen poplehteen Rumbaan ja ollut perustamassa musiikkisaitti Nuorgamia. Meriläinen puolestaan on ennen päätoimittajan pestiään ollut paikallisen Poko Recordsin leivissä ja toiminut hetken itsekin Soundin demoarvioijana – Demosetänä.

Kolmikolla on siis pitkä ura musiikillisina portinvartijoina. He tietävät, millaista suomalainen popmusiikki on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ollut.

ON HAUSKAA, että juuri Tampereelta löytyy tällainen tuhansien kappaleiden siivu kotimaista rockhistoriaa. Uteliaille kerrottakoon, että kyllä, obskuurien demobändien seasta löytyy myös sellaisia vähän ansioituneempiakin nimiä, kuin Apulanta, Kotiteollisuus ja Zen Café.

Jostain on taipaleen alettava!

Tästä huolimatta demokokoelmalle on käynyt samoin kuin monille muillekin ”arkistoille”: siitä on tullut hautakammio, jossa kotimaisten klassikkobändien ensimmäiset hengentuotteet lepäävät rinta rinnan tuntemattomiksi jääneiden huumoripunkrykäisyjen ja huojuvien laulaja-lauluntekijäyritelmien kanssa.

Eikä ketään tunnu kiinnostavan.

JOPA ARKISTOA hallinnoivien kansanperinteen arkiston hoitajien muistikuvat ovat hataria. Varmaa kuitenkin on, että demot on yliopistolle lahjoittanut Jukka Junttila, tamperelainen pitkän linjan rockvaikuttaja. Soundin demopalstaa vuosina 1990–2000 ylläpitänyt ”Demosetä” Junttila muistaa paremmin:

”Se taisi olla jokin Kalevalan juhlavuosi [1999], kun joku sai kansanperinteen laitoksella idean. Ajateltiin, että jos Kalevala koottiin kansan laulamista lauluista, niin nämä demot ovat tuon perinteen jatkumoa, ja siksi ne pitää ottaa nyt talteen.”

Päivystävä arkistonhoitaja Timo Piipponen jatkaa:

”Tässä arkistossa elää ehkä sellainen Erkki Ala-Könnin perintö. On ajateltu, että tällaisella materiaalilla on itseisarvo, ja siksi se pitää säilyttää.”

Hän viittaa Tampereelle kansanperinteen laitoksen 1960-luvulla perustaneeseen kotimaisen etnomusikologian oppi-isään, joka tallensi maanisella vimmalla kaikenkarvaista kansanlaulua ja -soittoa vuosikymmenten ajan. Nämäkin äänitteet ja valokuvat on säilötty Tampereen yliopiston uumeniin. Äkkiäpä pääsimme kyseenalaisen tasoisista kellarinauhoista yleviin ajatuksiin kansanperinteen säilyttämisestä.

Jukka Junttila sentään hillitsee intoa.

”Demosedän työ oli lopulta äärimmäisen vähän palkitsevaa. Suurin osa bändeistä ilmoitti itsestään polleasti saatekirjeissään, mutta oikeasti niillä ei ollut minkäänlaista käsitystä tasostaan…”

”Otin siihen hommaan sellaisen ’kansanvalistajan’ asenteen, eli kuuntelin kaikki demot ja arvioin ne. Ne arviot, jotka eivät mahtuneet lehteen, postitin takaisin bändeille. Jos jotakin joskus vastattiin, niin vihaisesti!”

Ex-Demosetää naurattaa.

DEMOTASON KELLARIBÄNDIT ovat useasti kehnoja, sehän on selvä. Se mikä arkistossa oikeasti kiinnostaa, on sen luoma ajankuva.

Ennen vanhaan, kun levy-yhtiötkin vielä voivat paksusti, saattoivat ne oikeasti seurata Soundin kaltaisten medioiden demopalstoja, ja etsiä tätä kautta listoilleen uusia kiinnityksiä. Demosedän virka oli epäkiitollisuudestaan huolimatta arvostettu, ja kaikki aloittelevat bändit havittelivat palstan kunniamerkkejä.

”Absoluuttinen Nollapiste, YUP, Maj Karma, Zen Café… Koko tämä bändisukupolvi aloitti uransa demopalstalta”, muistelee Antti Lähde.

”Pelin henki oli, että bändit tekivät useita demoja. He kokeilivat vähän itsekin, miten kehittyvät, ennen kuin lähtevät lähestymään levy-yhtiöitä”, Mikko Meriläinen jatkaa.

Esimerkiksi Maj Karma on lähettänyt Soundiin jopa neljä demonauhaa entisellä nimellään Maij’ Karman kauniit kuvat.

Tyylillinen kehitys kuuluu etenkin Zen Cafén kahdella demolla. Ensimmäisen nauhan sisältö saa raadin järkyttymään: vinossa hapsottava valkoinen funk-urheilu ja Samuli Putron keskenkasvuinen kailotus eivät kuulosta lainkaan siltä lakoniselta tarinoinnilta, mistä bändi sittemmin opittiin tuntemaan.

”En olisi halunnut tietää, että Zen Café on joskus ollut paska bändi”, parahtaa päätoimittaja Meriläinen.

”Tämän perusteella en kyllä tähän bändiin rahaa satsaisi!”

Popharrastajien keskuudessa kuoliaaksi ironisoitu lentävä lause ”eka demo oli paras” ei taida ihan aina päteä.

JAHKA RAATI rauhoittuu, jatkamme muuttuvan maailman ihmettelyä.

Nykyään levy-yhtiöt haluavat listoilleen valmista kamaa, pohtii Meriläisen, Lähteen ja Laurilan ajatushautomo. Niillä ei ole resursseja eikä kiinnostusta seurata, miten jokin artisti kehittyy.

Kuten kaikkialla muuallakin maailmassa, on myös Demosedän kaltainen auktoriteetti portinvartijana murtunut internetin myötä. Jos uudet artistit eivät halua lähestyä levy-yhtiöitä, he julkaisevat musiikkinsa ja hoitavat markkinointinsa itse. On tyylilajikysymys, ilmestyykö albumi itse tehtynä kasettina, SoundCloud-soittolistana tai YouTube-videona. Demoille ei ole enää samaa tarvetta.

Ennen kuin Janne Laurila yleni yhdeksi Tampereen musakentän hidalgoista, hän nautti mainetta Office Building -yhtyeessä. Hän ei muista bändinsä julkaisseen demoja. Valmis kontaktiverkko löytyi jo ennestään, ja se vakuuttui yhtyeen osaamisesta ilman välivaiheita. Bändi kiinnitettiin äkkiä kotimaisten pienlevy-yhtiöiden listoille.

Antti Lähde muistelee myös, että demon merkitys alkoi hälvetä vuosituhannen alussa.

”Kun muistelen omia vaatimattomia bändivuosiani, koettiin demon tekeminen ja eri paikkoihin lähettäminen musiikkia tosissaan tekevien ystävieni keskuudessa vähän noloksi… Se tuntui menneisyydeltä!”

Tästä huolimatta Soundi vastaanottaa edelleen valtavan määrän demoja. Arviot ovat siirtyneet nettiin Demoefekti-palstalle, joka analysoi kerran viikossa neljän artistin tekeleet.

MIKKO MERILÄINEN hääri Demosedän pallilla viime vuosikymmenellä. Kun kysyy, millaiset bändit nykyään tekevät demoja, muotoilee päätoimittaja sanansa varovasti.

”Se on aika valikoitunutta porukkaa… En ihan osaa sanallistaa, ketkä lähettävät ja ketkä eivät! Paljon rock- ja metallibändejä tulee, ja trubaduureja.”

Raati arvelee, että nykyään demoja tehtailevat ensisijaisesti sellaiset artistit, joilla ei ole muita kontakteja musiikkimaailmassa. Heille Demosedän sanalla on painoarvoa.
Jukka Junttila on samaa mieltä:

”Demokulttuurilla on siksi nykyäänkin merkitystä. Se palvelee sellaisia artisteja, joilla ei ole kontakteja, ja jotka hakevat esimerkiksi Soundin kaltaisten arvostettujen tahojen lausuntoja esimerkiksi keikkamyyntiä varten.”

Kun menee selaamaan Demoefekti-palstaa, ymmärtää nopeasti, miksi Demosedän nakkia pidettiin raskaana. Vastaan tulee tusinoittain yksitoikkoisia suomirock- ja metallibändejä, jotka jäänevät ihan yhtä tuntemattomiksi kuin yliopiston arkistolla makaavien kasettien tekijät.

Vaan onhan se kiva, kun harrastetaan!

Piristävänä poikkeuksena junttauksen seasta löytyy taidepoppari M eli Minja Koski. Hän päätyi lopulta turkulaisen Solina Recordsin listalle, ja julkaisi viime vuonna kehutun debyyttialbuminsa Tehtaantyttö. Häntä tuskin bongattiin vain yhden lehtipalstan perusteella, mutta olkoon hän todisteena sille, että Soundin demopalstalta saattaa edelleenkin löytää muiden yläpuolelle nousevia helmiä – ainakin joskus!

MUTTA ENTÄS nämä arkistojulkaisut? Mitä muuta ne kertovat ajastaan kuin sen, että ennen vanhaan bändien piti kommunikoida keikkajärjestäjien ja median kanssa ihan etanapostilla ja fyysisillä formaateilla?

Olemme kuunnelleet eksentristen kellaribändien ohella Apulannan, Zen Cafén, Don Huonojen, Maj Karman, 69 Eyesin ja Kotiteollisuuden demot. Miksi nämä yhtyeet läpäisivät Demosedän seulan? Kiinnittäisivätkö raatilaiset bändit omille, kuvitteellisille levy-yhtiöilleen?

”Väittäisin, että näiden bändien demoilla on kuultavissa jokin oma visio”, hahmottelee Mikko Meriläinen.

”Vaikka puolet noista demoista kuulosti välillä ihan Ismo Alangolta”, naurahtaa Janne Laurila.

”Silti ne on silti tehty ehkä sillä ajatuksella, ettei tavoitteena ole ollut mukailla jotain tiettyä genreä… Poislukien ehkä 69 Eyes, mutta se kiinnitettiin varmaankin siksi, että sattui olevaan vain hyvä rokkibändi”

”Mutta toki näitä on mahdotonta kuunnella puhtain korvin, ilman myöhempää tietoutta”, Antti Lähde lisää.

”En silti nykypäivän näkökulmasta kiinnittäisi näistä mitään”, Meriläinen töksäyttää. Muut myötäilevät.

SYY ON mainitussa kulttuurin muutoksessa. Valituissa demoissa on toki kuultavissa potentiaali, mutta ne ovat vain “demoja” – välimallin hahmotelmia. Sellainen vaillinaisuus ei tänä päivänä juurikaan kiinnosta levy-yhtiöitä, jotka haluavat nopeita ja varmoja satsauksia. Indieyhtiötkin julkaisevat bändejä, jotka ovat todenneet hyviksi jo ennalta.

Ei liene myöskään jäänyt epäselväksi, että kotimainen rock-historia on räikeän miehinen. Nopealla kaivelulla demojen joukosta ei löydy lainkaan sellaista bändiä, johon ei kuuluisi yhtään miesoletettua jäsentä. Vähissä ovat nekin kokoonpanot, jonka johtohahmot olisivat naisia.

Ehkä siksi tämänkin jutun kaikki asiantuntijat ovat keski-ikäisiä miehiä. Jukka Junttilakin nimittää keskimääräistä Soundiin demonsa lähettänyttä retkuetta ”poikakerhoksi”.
Mutta sellaista on ollut rock-elämä menneisyydessä. Nykyään se on onneksi erilaista.

Soundin arkisto on silti viehättävä, jopa hieman leikkimielinen kokoelma. Se ei ole yhtä vakava ja juhlava kuin Helsingissä sijaitseva, suunnilleen kaiken Suomessa julkaistun popmusiikin sisältävä Musiikkiarkisto, vaan yhden musiikkilehden mikrohistoriallinen tulkinta siitä, minkälaista popmusiikki on Suomessa tiettyyn aikaan ollut.

”Kiinnostavinta arkistossa on tämä volyymi”, miettii arkistonhoitaja Timo Piipponen.

”Ei yksittäinen punkdemo kiinnosta ketään, mutta sitten kun niitä on tuhansia, syntyy valtava mosaiikki.”