Muutosjohtaja toteutti strategian lähes kirjaimellisesti
Tampereen yliopiston luopuva rehtori Kaija Holli on tahtoihminen, joka tekee työnsä loppuun ennen kuin miettii, miltä luopuminen tuntuu.
”Minusta lukio ei edellyttänyt niin paljon tekemistä, että siellä olisi mennyt koko päivää.”
Nuori Kaija Holli valitsi iltalukion, jotta pystyi käymään täysipäiväisissä töissä Tampereen yliopistollisen sairaalan (Tays) isotooppilaboratoriossa. Jo silloin tähtäin oli kirkkaana: Hollista tulisi lääkäri.
Iltalukion ja työn yhdistelmä ei sallinut opiskella lääkikseen vaadittuja oppimääriä fysiikkaa ja kemiaa. Holli teki sen, mistä nykyopiskelijoita suomitaan: aikoi pitää välivuoden suunnitelmana täydentää lukio-opintojaan. Varmuuden vuoksi hän kuitenkin pyrki fysioterapiaopintoihin, jos lääkiksen ovet eivät aukeaisikaan ensimmäisellä yrittämällä. Tammikuussa Holli aloitti koulutuksessa, josta hän innostui niin paljon, että kävi sen loppuun saakka.
Lopulta lääkiksen ovet aukesivat Hollille. Hän suoritti opinnot vähimmäisajassa vuosina 1978–83 – varsin ripeästi ottaen huomioon, että Holli sai näinä vuosina kaksi lasta. Heti valmistumisen jälkeen hän jatkoi erikoistumiskoulutuksessa ja teki iltaisin väitöskirjaa, joka valmistui vuonna 1987. Holli pohtii, että hän tottui jo lukioikäisenä tekemään pitkiä päiviä.
”Silloin, kun on joku mieluisa juttu, sitä ei koe rankaksi.”
Lukioaikainen työ syöpäpotilaita tutkineessa isotooppilaboratoriossa innoitti Hollin erikoistumaan syöpätauteihin. Tiivis työtahti jatkui valmistumisen jälkeen, sillä Holli teki samaan aikaan tutkimustyötä ja työskenteli erikoislääkärinä syöpäklinikalla. Vuonna 1992 Holli oli perustamassa Suomen rintasyöpäryhmää. Hollin johtamassa yhdistyksessä ajatuksena oli koota yhteen rintasyöpätutkijat, jolloin yhdessä saataisiin enemmän aikaan kuin itsenäisessä tutkimuksessa pienillä materiaaleilla.
”Kun lapsiltani oli kysytty niihin aikoihin joskus 1990-luvulla, mitä äitinne harrastaa, molemmat olivat sanoneet että rintasyöpää”, Holli sanoo ja naurahtaa.
Holli kertoo kuitenkin suhtautuneensa perheeseen aina tinkimättömästi.
”Kun olin lasten kanssa, olin siinä 100-prosenttisesti, en niin, että olisin tehnyt esimerkiksi kotitaloustöitä samalla. Otin apua siivoukseen ja vastaaviin asioihin, jotka olisivat vieneet aikaa ja huomiota lapsilta.”
Samaa täyttä sitoutumista meneillään olevaan asiaan Holli on noudattanut töissäkin. Väite on helppo uskoa, sillä haastattelutilanteessa Holli tuntuu olevan erityisen läsnä puhelimen piippauksesta tai sihteerin ovenkolkutuksista huolimatta.
Uransa haastavimmiksi Holli nimeää vuodet, jolloin hän toimi yhtä aikaa lääketieteen laitoksen johtajana, ylilääkärinä ja professorina 2000-luvulla. Työpäivä saattoi viedä kuolevan potilaan luota suoraan talouskokoukseen.
Miten tällaiseen yhdistelmään oikein päädytään?
Vastahakoisesti, kun Hollilta kysytään.
”En koskaan halunnut mitään professuuria, vaan rakastin sitä, mitä tein. Rintasyöpä oli aiheena minulle äärettömän tärkeä.”
Holli kuvailee, että häntä vaadittiin hakemaan palliatiivisen lääketieteen lahjoitusvaroin perustettua professuuria 1990-luvun lopulla.
Holli lupautui hakemaan tehtävää sillä ehdolla, että hän vetää paperinsa pois, jos muita päteviä hakijoita ilmaantuu. Syöpätutkimuksen kautta parantumattomasti sairaiden hoitoon perehtynyt Holli tuli kuitenkin valituksi. Hänen aikanaan Taysiin perustettiin palliatiivisen lääketieteen yksikkö, jonka ylilääkäri hänestä tuli. Myös erikoistumiskoulutus käynnistettiin.
”Sitten kävi niin, että aktiiviset ihmiset aina huomataan.”
Holli viittaa valintaansa lääketieteen laitoksen johtajaksi.
Kymmenen vuoden jakso lääketieteen laitoksella päättyi siihen, kun Holli valittiin Tampereen yliopiston rehtoriksi vuoden 2009 alusta. Holli koki helpottavaksi sen, että hoidettavana oli kolmen sijaan enää yksi tehtävä.
Juttua varten haastatellut Tampereen yliopistoyhteisössä eri asemissa toimineet henkilöt kuvaavat Hollia määrätietoiseksi johtajaksi, tahtoihmiseksi ja aikaansaajaksi. Holli itse nimeää rehtorikautensa tärkeimmäksi saavutukseksi sen, että hänen aikanaan laadittu yliopiston strategia on toteutettu lähes kirjaimellisesti.
”Uudistimme kaikki tutkinto-ohjelmat, tohtorikoulutuksen, avoimen yliopiston, täydentävän koulutuksen. Ja sitten loimme organisaation, joka mahdollistaa toiminnan. 39 tulosvastuullista yksikköä puserrettiin 9 yksikköön. Iso asia on saada yliopistoyhteisö näkemään, että tämä on järkevää. Täytyy antaa tunnustusta yhteisölle, että se pystyi siihen.”
Jutun taustaksi haastatellut henkilöt pitävät Hollin suurena onnistumisena Tampereen yliopiston rakenneuudistusta vuosilta 2011–2012. Samaan aikaan hänen johtamistyyliään pidetään jääräpäisenä. Arvostettu professori sanoo, että muiden kuunteleminen olisi voinut estää monet turhat kiemurat.
Holli itse korostaa eri näkemysten kuuntelemista ja yhteistyötä omassa johtamistyylissään. Johtajan täytyy Hollin mukaan olla johdonmukainen, oikeudenmukainen ja kohdella ihmisiä tasavertaisesti. Hän sanoo, että esimerkiksi Tampere 3:n aiheuttama kuohunta yliopistolla on ollut yksi rehtorikauden vaikeista hetkistä. Viestintää on hankaloittanut se, että mukana on kolme korkeakoulua ja ministeriö, ja yliopisto on sitoutunut yhtäaikaiseen viestintään kaikkialla. Asioista olisi ollut helpompi tiedottaa ja keskustella, jos kyse olisi vain yliopiston omasta projektista.
Joskus Holli on kokenut kritiikin epäoikeudenmukaisena.
”Tunne syntyy, kun teet kaikkesi, että asiat onnistuisivat, ajat vain yliopiston etua siellä toimivien näkökulmasta. Silti jonkun mielestä mikään ei mennyt putkeen, kaikki on väärin.”
Periaatteekseen Holli kertoo, että 6–8 vuotta samoissa tehtävissä riittää: sen jälkeen yhteisö on jo saanut sen, mitä johtajalla on annettavanaan ja toisaalta johtaja alkaa toistaa itseään. Seitsemän rehtorivuoden jälkeen Holli siirtyy takaisin professoriksi Tampereen yliopistossa ja hoitaa loppuun keskeneräiset työt.
”Kalenteri on niin täynnä, että en ole edes ajatellut, miltä luopuminen tuntuu. Teen työni ensin loppuun saakka.”