Seksiä työhuoneissa, riitoja boomareiden kanssa – Lue kohupaljastukset Aviisin menneisyydestä!

Tässä jäähyväisjutussa hehkutetaan, analysoidaan ja parjataan maailman parasta Aviisia. Entiset tekijät jakavat hulluimmat muistonsa ja esittävät rakkaudentunnustuksensa ylioppilaslehdelle.

TOMI NORDLUND, teksti
ELIAS LAHTINEN, kuvat

ON MARRASKUINEN arki-ilta vuonna 2000. Olen nuori porilaislähtöinen toimittajaopiskelija, ja käsillä on elämäni ensimmäinen juttukeikka maineikkaaseen ylioppilaslehti Aviisiin.

Kotimaisen ensi-iltaelokuvan pressinäytös on juuri päättynyt, ja odotan ihan saatanan paniikissa leffan tekijöitä haastateltavaksi.

Pressinäytöksessä on esitetty Aleksi Mäkelän sysipaska mutta jollain sairaalla tavalla symppis Lomalla-komedia. Plevnan aulassa esitän kautta aikain ensimmäisen ”Tomi Nordlund Aviisi-lehdestä, terve” -avaukseni ja lähestyn hermostuneesti pääosaa esittänyttä Juha Veijosta.

En ole aiemmin jututtanut minkään sortin julkkiksia enkä kirjoittanut oikeaan lehteen. Opiskelen tiedotusoppia toista vuotta. Olen saanut jalan Aviisin oven väliin lähinnä siksi, että tunnen lehden uuden päätoimittajan Jussi Tuulensuun.

Ihme kyllä Veijonen kohtelee minua kuin oikeaa toimittajaa ja vastailee asiallisesti kysymyksiini.

Huokaisen helpotuksesta. Tuntuu jo helpommalta siirtyä jututtamaan vieressä odottavaa ohjaaja Mäkelää.

Kun Aviisin seuraava numero (16/00) ilmestyy, olen tohkeissani. Tässä se nyt on! Ensimmäinen oikea lehteen painettu kulttuurijuttuni, Ryöstöjä vaikka väkisin.

SIITÄ JUTTUKEIKASTA lähtien toimin Aviisin enemmän tai vähemmän vakituisena avustajana vuoteen 2006 asti. Tein lehteen kulttuuriin liittyviä haastatteluja, ilmiöjuttuja, levy-, leffa- ja teatteriarvioita, reppareita ja räävitöntä miespalstaa, josta joudutte kuulemaan lisää myöhemmin. Aviisi-uran päätyttyä kirjoitin satapäin juttuja eri medioihin palkkatyöläisenä ja freelancerina.

Aviisi antoi nuorelle toimittajalle eväät tehdä journalismia kokeillen, revitellen ja omia intohimoja kuunnellen. Silti lehden tekemisen taustalla oli aina tietty ammattimaisuuden vaatimus. Kyse oli ilahduttavan usein ihan oikeasta journalismista – siitäkin huolimatta, että itsekin päädyin käyttämään lehden sivuilla muun muassa sellaista sanaa kuin krapulapaskahätä.

Tekemistä määritti päätoimittajista riippumatta tietty vapaus: mistä tahansa sai kirjoittaa, kunhan sen teki jollain tavalla kiinnostavasti ja kohderyhmää eli Tampereen yliopiston opiskelijoita palvellen.

Myös Juha Honkosen mielestä Aviisin tekemisessä korostui vapaus. Honkonen toimi Aviisin päätoimittajana vuosina 2003–2006.

”Lehteä sai tehdä mielenkiintoisista aiheista jännillä ja oudoillakin tavoilla. Työyhteisöstä tuli kaveriporukka, joka vietti vapaa-aikaakin yhdessä. Pidämme yhteyttä yhä, lähes 15 vuotta myöhemmin.”

HONKONEN TUNNETTIIN piinkovana journalistina, joka osasi olla täydellisen asiallinen ja asialleen omistautunut, mutta pystyi toisaalta myös revittelemään täysillä.

Lahtelaislähtöinen mies oli tuohon aikaan kiinnostunut muun muassa kehitysyhteistyöstä, metallimusiikista ja pirtusta.

Honkonen sai Aviisi-vuosistaan myös arvokasta esimieskokemusta ja on viihtynyt pomohommissa siitä lähtien paria lyhyttä katkosta lukuun ottamatta. Useampi vuosi vierähti Vihreän Langan päätoimittajana. Nykyään hän työskentelee Etelä-Suomen Sanomien uutispäällikkönä.

Tampereen ylioppilaslehti on antanut kannukset monille muillekin kovan luokan journalisteille.

Boheemina älykkönä muistettu ex-päätoimittaja (2000–2003) Jussi Tuulensuu käväisi muun muassa Sanoma Media Finlandin aikakauslehtien ulkoasupäällikkönä. Nykyään hän toimii Aamulehden vastaavana päätoimittajana. Tuulensuun aisaparina tunnettu Aviisin ex-toimittaja Perttu Kauppinen puolestaan päätyi Iltalehden uutispäätoimittajaksi.

Tietokirjailija ja toimittaja Johanna Vehkoo työskenteli Aviisin toimituksessa syyskuusta 2002 joulukuuhun 2003. Vehkoo on yksi tutkivaan journalismiin erikoistuneen Long Playn perustajista. Lisäksi hän on tutkinut journalismin faktantarkistusta Yhdysvalloissa ja Englannissa ja kirjoittanut kaksi tietokirjaa. Hänet tunnetaan myös Ylen Valheenpaljastaja-blogistaan.

Vehkoon mukaan Aviisissa aiheiden kirjo oli juuri niin laaja kuin tekijät itse halusivat. Myös muoto- ja tyylikokeilut olivat mahdollisia ihan toisella tavalla kuin muissa lehdissä.

Myöhemmin Aamulehden työhaastattelussa kysyttiin, kirjoittaisiko hän sanomalehteen samalla tavalla kuin anarkistisesta meiningistään tunnettuun Aviisiin.

”Tajusin heti vastata, että en tietenkään, esimerkiksi kiroilisin vähemmän.”

HONKOSEN MUKAAN haastavinta Aviisin tekemisessä oli suuri työmäärä. Lehti piti saada minimaalisella porukalla valmiiksi joka toinen viikko, ja taittopäivät kestivät ympäri vuorokauden.

”Usein nukahdin Yo-talon yläkerroksessa näppäimistölle joskus aamuviiden aikaan.”

Silti hän on ennen muuta kiitollinen Aviisille, joka opetti hänelle lehden tekemisen salat.

”Se oli ainutlaatuinen tilaisuus päästä kehittämään ja tekemään lehteä kokonaisuutena, alusta loppuun.”

Myös Vehkoo muistelee, että kahden viikon välein ilmestynyt lehti oli tapana runnoa kasaan yhdessä päivässä ja yössä.

”Kirjoitin juttuja, ja Tuulensuun Jussi taittoi. Homma jatkui tyypillisesti aamuyöhön tai aamuun asti. Joskus siitä mentiin sitten suoraan baariin, koska olimmehan nuoria ja pöhköjä.”

Aviisi ei kuitenkaan ollut vain toimittajaopiskelijoiden leikkikenttä, vaan lehden sivuilla ovat päässeet ääneen oikeastaan kaikki halukkaat, mikäli kirjoittamisintoa, -taitoa ja sanottavaa vain on löytynyt. Niinpä avustajakuntaan on tulevien toimittajien ohella mahtunut esimerkiksi vaikuttajia ja poliittikkoja Matti Apusesta Oras Tynkkyseen ja Rosa Meriläiseen.

Vihreiden kansanedustajana vuosina 2003–2007 toiminut Meriläinen arvelee kirjoittaneensa Aviisiin vuosina 1995–1997. Hän toimi tuolloin ylioppilaskunnan palveluksessa erilaisissa tehtävissä.

”Kirjoitin Aviisiin, koska olin nuori ja tarvitsin rahaa.”

Ennen Aviisiin kirjoittamista Meriläinen ei ollut tullut edes ajatelleeksi, mikä on lehtijutun rakenne. Hän kertoo Aviisin silloisen päätoimittajan Jari Lampénin opettaneen ingressin ja kärjen salat.

Tekijänoikeuksista Meriläinen sai hassun oppitunnin, kun hän otti kuvan taitavasta valokuvaajasta tämän omalla kameralla ja ohjeilla.

”Mutta koska minä painoin nappia, minä myös sain kuvaajan palkkion.”

Elämänsä ensimmäisen ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen taidekritiikkinsä Meriläinen teki Aviisiin otsikolla Turkkalaisen metodin sovelluksia taiteen kokemisessa.

”Kävin katsomassa niin tylsän valotaideteoksen, että koitin saada edes jotain fiiliksiä juoksemalla itseni näyttelysalissa hikeen.”

FIILIKSISTÄ TULI mieleen se miespalsta!

Hulluinta ja hauskinta Aviisin avustamisessa oli se, kun saimme opiskelukaverini Jan Salmisen kanssa myytyä Honkoselle idean palstasta, jossa testailemme ja kokeilemme eri juttuja. Honkonen ei kai viitsinyt kieltäytyä, koska olimme jo valmiiksi hyviä kavereita.

Käytännössä homma meni kaikelle vittuiluksi. Ensin teimme Miesruokaa-kokkipalstaa, joka pysyi vielä joten kuten lapasessa. Sitten olivat vuorossa juttusarjat miestieteestä, -taiteesta ja -kuntoilusta. Jälkimmäisessä harrastimme kuntoseksiä – siis kahdestaan. Hämmentävää kuvituskuvaa pidemmälle emme sentään menneet.

Päädyimme myös aiheuttamaan pienen kohun miestieteilyn merkeissä. Ivailimme palstalla tiedekuntien stereotypioille. Kun kirjoitimme boomareista, täyttyi ainejärjestön keskustelupalsta kiivaasta palautteesta. Kommentteja tuli satoja. Koskaan sen jälkeen en ole onnistunut ”herneyttämään” neniä samalla volyymillä. Homman toi vielä pikantin lisämausteen se, että Aviisin avustaja Jussi Lankinen kirjoitti kolumnin boomareiden hermostumisesta, mikä niin sanotusti sihahdutti kiuasta entisestään.

”Miesjuttu-jatkojuttuni taisi olla jollekin Aviisin media(kritiikki)palstalle. Juttu koko lailla kirjoitti itsensä, kun vain hihittelin boomareiden omalle keskustelulle ja koostin kohokohdat”, Lankinen kertaa.

Kun Liike-elämän supertähdet -kohujuttua (Aviisi 4/2005) lukee nyt, se tuntuu aika viattomalta ja lapselliseltakin pelleilyltä. Toki haukuimme palstalla mahdollisimman värikkäästi myös oman opinahjomme tiedotusopin laitoksen, mutta siitä ei kukaan tuntunut suuttuvan.

MYÖS LANKISELLE Aviisi oli hyvä alusta opetella toimittajuutta ennen ”oikeisiin töihin” menemistä.

”Aviisissa oli myös mahdollista toteuttaa ne pöljimmät juttuideat, joita tuskin kukaan muu olisi julkaissut, ja niistä sai vielä rahaakin.”

STT:n toimittajana Helsingissä työskentelevä Lankinen myöntää, ettei nykymuotoista Aviisia tule juuri luettua. Hän kuitenkin harmittelee lehden lopettamispäätöstä.

”Noin yleisesti ylioppilaslehdillä olisi kuitenkin paljonkin merkitystä, jos niille vain annettaisiin resursseja tehdä journalismiaan kunnolla. Helsingissä ylioppilaslehti tuntuu sentään voivan paremmin.”

Vehkookin myöntää, ettei hänellä hajuakaan, miten tärkeä printti-Aviisi on nykyopiskelijoille.

”Tietenkin suhtaudun nostalgisesti omiin opiskeluaikoihini, mutta eihän jonkun vanhan horiskon näkemyksellä lehden lopettamisesta ole mitään merkitystä. Opiskelijoille tehty journalismi on ihan varmasti edelleen tärkeää, mutta missä muodossa sitä kannattaa nykyään tehdä, se on eri juttu.”

Honkonen korostaa, että ylioppilaslehdille on ehdottomasti vielä tarvetta. Paikallinen journalismi kun on yleensä yhden kustannusyhtiön ja Ylen varassa, eivätkä nekään seuraa tarkasti opiskelijoiden asioita.

”Riippumaton yo-lehti pystyy kriittiseen ja yllättävään journalismiin, jota ei muualta saa.”

Rosa Meriläinen kertoo luottavansa siihen, että nykyiset opiskelijat tekevät viisaita päätöksiä omissa asioissaan.

”Itse pidän lehdistä. Siitä, että tarjolla on mietitty journalistinen kokonaisuus.”

OPISKELIJAPOLITIIKKAKIN ON luonnollisesti kuulunut Aviisin sivuille tai ainakin Aviisiin liittyviin keskusteluihin. Honkosen aikoina oikealle kallellaan olleet kauppatieteilijät kritisoivat Aviisin tekemisiä voimakkaasti.

”Jo tuolloin osattiin vaatia Aviisin lakkauttamista.”

Vehkoo muistelee, että Aviisin toimitus halusi aina pitää hajurakoa ylioppilaskuntaan, kun taas opiskelijapoliitikot eivät aina ymmärtäneet journalistista riippumattomuutta.

”Toki uutisoimme opiskelijapolitiikasta jatkuvasti ja olimme sydämissämme tamylaisia.”

YLIOPPILASLEHTEÄ TEHDESSÄ tietysti sattui ja tapahtui, kun parikymppiset toimittajanversot laittoivat parastaan. Honkonen myöntää, että meno oli välillä villiä Yo-talolla ja Aviisin toimituksessa. Porukkaa saattoi sammua Aviisin bileissä, mutta lehden tekemiseen viina ei vaikuttanut. Lehti saatiin joka kerta ajoissa painoon.

”Toisin oli esimerkiksi Jyväskylän ylioppilaslehdessä. Eli asialliset hommat hoidettiin, muuten oltiin kuin Ellun kanat.”

Välillä homma meni kunnon sekoiluksi.

”Kerran kivuttiin katolle tekemään lumipeniksiä. Pöydillä tanssittiin ja työhuoneissa harrastettiin seksiä”, hän paljastaa.

Juttukeikoista Honkosen mieleen jäivät esimerkiksi ne, joissa yo-kunnan vanhaan pakuun pakkautui retkue toimittajia. Ekskuja tehtiin muun muassa kaikkiin Tampereen naapurikuntiin ja juuri EU:hun liittyneeseen Viroon.

”Viinanhakureissusta kerrottiin otsikolla Kuinka paljon mahtuu pieneen Hiaceen?”

Myös Vehkoolla on kepeän sorttiset juttumuistonsa.

”Tehtiin me varmaan jotain journalistisesti merkittävämpiäkin juttuja, mutta päätoimittaja Tuulensuun syömä pitsa kaikilla mahdollisilla täytteillä tulee aina päällimmäisenä mieleen.”

Vakavammista juttuhankkeista Honkonen mainitsee kuuden viikon evaluointireissun Intian syrjäseudulle, jossa oli ainakin tuohon aikaan Tamyn tukema kehitysapuhanke.

”Paikka oli kaukana aavikolla, eivätkä puhelimetkaan toimineet. Kun viikkojen jälkeen pääsimme kauppaan, tomaattimausteiset sipsit maistuivat taivaallisen hyviltä.”

”Muistan sen hetken kuin eilisen. Kännykkään piippasi monta vanhaa ulkoministeriön tekstiviestiä, joissa varoitettiin tapaninpäivän jättitsunamista. Tein reissusta kokonaisen liitteen Aviisiin.”

LOPETIN AVIISIN avustamisen vuoden 2006 paikkeilla, kun päätoimittaja Honkonen karkasi niin sanotusti parempiin hommiin ja muutti Helsinkiin. Omatkin journalistiset intohimoni alkoivat suuntautua muualle.

Myöhempi suhteeni Aviisiin on ollut etäinen mutta lämmin. Mediamaisemaan kypsyneenä päätin vaihtaa alaa ja opiskelin äidinkielen opettajaksi vuosina 2013–2016. Aina yliopistolla käydessäni vähintään silmäilin uusimman Aviisin läpi.

Jutut vaikuttivat ilahduttavan hyviltä ja ammattitaitoisilta, minkä lisäksi ulkoasu-uudistukset antoivat lehden yleisilmeeseen modernia terää. Toisaalta tietty heittäytyminen tuntui ainakin silloin jääneen vähemmälle.

Lehdestä oli tullut asiallisempi ja entistä ammattimaisempi mutta samalla sisäsiistimpi ja tylsempi.

Toisaalta päätoimittaja Siltamäki halusi muistuttaa, että vaikka Aviisit ovat nykyään asiallisempia, niin sentään tätä juttuideaa tarjottiin huuruisissa merkeissä baarissa. Se oli tarjous, josta ei olisi voinut kuvitellakaan kieltäytyvänsä.

AVIISI-VAINAAN MUISTELEMISESTA kertova juttu on hyvä huipentaa skuuppiin, todelliseen megapaljastukseen.

Johanna Vehkoo avautuu vaietusta asiasta ensimmäistä kertaa. Hän on se mystinen Eräs Paavo, joka pitkään kirjoitti Aviisiin politiikkaa käsitellyttä kolumnia.

”Kolumnistin nimeä arvuuteltiin ylioppilaskunnassa kovasti, mutta en kuullut kenenkään epäilevän Paavoa minuksi.”

Nyt tiedätte tämänkin.

Hyvästi, rakas Aviisi!