Arvio: Tommi Liimatan teoksessa lapsista kasvaa jätkiä hevin tahtiin
Tommi Liimatta: Jeppis (Like 2014)
Ydinvoimaonnettomuus, Palmen murha ja Kekkosen kuolema ovat vain pitkäveteisiä sivuhuomautuksia, kun C-kasetit, krossipyörät ja sarjakuvat paistattelevat pääosassa.
Tommi Liimatan (s. 1976) viides teos on kasvukertomus Tommi-nimisen päähenkilön neljästä ensimmäisestä kouluvuodesta. Pietarsaaressa 1980-luvulla opetellaan faktoja Gene Simmonsista, luetaan Suosikkia ja vuorataan seiniä julisteilla.
Paikoin yksityiskohtainen tarkentaminen muuttuu luetteloinniksi, jonka vaarana on liukua Vuonna 85 -esityksen tapaiseen nostalgiakuiluun. Automerkeistä ja Kiss-yhtyeestä tietämättömälle sen lukeminen on raskasta. Omaelämäkerrallinen Jeppis ei ole Liimatan tuotannon parhaimmistoa, vaikka hänen kielenkäyttönsä taidokkuutta voi vain kateellisena ihastella.
Liimatta tavoittaa lapsen ajatusmaailman herkullisen tarkasti. Lasten keskinäinen hierarkia muodostaa oman todellisuutensa, jossa politikoidaan olan takaa. Elämä on tarkkaa imagon vaalimista.
Koulukavereille ei voi antaa itsestään lapsellista kuvaa missään tilanteessa. Siksi on tärkeä tietää, miksi hiekkalaatikolla tulee istua toinen jalka ulkopuolella: ”Kun maadoittaa itsensä näin, hiekkarakentelu ei ole kersamaisen innokasta, vaan rauhallista pienempien opastamista.”
Päähenkilön kiinnostus hevimusiikkia kohtaan antaa tilaisuuden hymähdellä sekä fani- että rock-kulttuurille. Rock-kulttuurin imitointi koulussa paljastaa tyylisuunnan lapsellisuuden: sukupuolielinten näyttäminen ei villitse yleisöä hurmioon, vaan tarkoittaa kaverien menetystä.
Onneksi maailmassa riittää muutakin ihmeteltävää hevimusiikin lisäksi: ”Miksi tissi on pornoa heti kun se punainen näkyy?”