Klassikkoni: Ihana Nangijala
”Nyt minä rupean kertomaan veljestäni. Veljeni on Joonatan Leijonamieli, hänestä minä kerron. Tämä on melkein kuin satu, tai ihan vähän kuin kummitusjuttu myös, ja silti kaikki on totta. Vaikka ei sitä kyllä kukaan muu tiedä kuin minä ja Joonatan.”
Näin alkaa Astrid Lindgrenin kirjoittama Veljeni Leijonamieli, joka kertoo Leijonan veljeksistä Korpusta ja Joonatanista. Korpun ja Joonatanin tarina alkaa kuolemalla ja päättyy kuolemaan, ja niiden välissä on Nangijala, seikkaluja täynnä oleva kuolemanjälkeinen maailma.
Ahmin Veljeni Leijonamielen ala-asteikäisenä, ja sama on tapahtunut myös nyt aikuisiällä.
Lindgrenin romaanimittainen satu saa minut pakahtumaan, ihastumaan ja liikuttumaan. Satuna Veljeni Leijonamieli on kenties epätyypillisen synkkä, ainakin teoriassa. Siinä on paljon kuolemaa, ahdistusta ja pahuutta, mutta jotenkin Lindgren on onnistunut kuvaamaan sen kaiken niin kauniina ja luonnollisena, ettei lukijaa pelota – ainakaan liikaa.
Edes se, että kirja loppuu itsemurhaan, ei ole häirinnyt minua. Luultavasti en nuorempana edes tajunnut sitä.
Kirjan vetovoima piilee Lindgrenin kielen lisäksi Ilon Wiklundin kuvituksissa.
Wiklundin kuvat antavat uskottavat kasvot niin Korpulle ja Joonatanille kuin Nangijalalle ja sen muille asukkaille.
Mukaansatempaavan tarinan ja vangitsevien kuvitusten yhdistelmä sai minut haaveilemaan koko lapsuuteni ajan Nangijalasta.
Jossain mielessä kai haaveilen siitä vieläkin.