Klassikkoni: Luku, jossa ihaillaan Uppista
Uppo-Nalle iskostui toimittajan tajuntaan ja pohkeeseen.
Yksi varhaisimpia muistojani sijoittuu jonnekin 1980-luvun puoliväliin. Istun huoneeni sängyllä, syön jälkiuunilimppua, revin salaa tapettia seinästä ja kuuntelen satukasetilta Uppo-Nallea.
Muistan elävästi leivän makeanhappaman maun ja tapetin tuhoamisesta kummunneen syyllisyyden. Ja tietenkin Uppiksen, joka rakasti merta, pelkäsi peipposia ja kirjoitti runoja.
Uppo-Nalle on kirjailija Elina Karjalaisen luoma karhuhahmo, joka seikkailee ystäviensä Reetan ja Laulavan Lintukoiran kanssa nimeään kantavassa lastenkirjasarjassa. Ensimmäinen Uppo-Nalle ilmestyi vuonna 1977. Minun elämääni Uppis astui vuonna 1984. Sain yksivuotislahjaksi samana vuonna ilmestyneen Uppo-Nalle eksyksissä -kirjan, jossa Uppis joutuu hukuksiin perheen Amerikan matkalla.
Uppo-Nalle vaikutti nuoreen mieleeni vahvasti. Olin pikkuvanha mietiskelijä. Friikahdin satukarhuun niin, että osasin liudan Uppiksen runoja ulkoa. Siteerasin nallea vähän väliä.
Äitini muistelee yhä, kuinka olin noin kolmen vuoden iässä todennut parvekkeellamme: ”Täällä haisee mereltä ja seikkailulta.” En osannut vielä sanoa ärrää tai ässää, joten käytännön ulosantini lienee ollut erilainen.
Yksi Uppo-Nalle -kirjojen tärkeimmistä piirteistä on niiden sisältämä filosofia, joka kiteytyy Uppiksen runoihin. Niissä saatetaan syvällisesti julistaa materian turhuutta ja ystävyyden tärkeyttä tai ihan vain höpsötellä.
Vähintään yhtä tärkeässä roolissa kirjoissa on Hannu Tainan ihana kuvitus. Uppo-Nalle eksyksissä -kirjan ikonisessa kansikuvassa Uppis poseeraa kuin Vapaudenpatsas surumielinen ilme kasvoillaan. Nykyään kuva täydentää kirjahyllyni lisäksi pohjettani.