Erilainen nuoruus
Pakolaismäärien noustessa kansainvälisesti pakolaisleiristä on viime vuosina tullut yhä useamman koti. Sidat Riak Ngundeng, Nyazar Czatkuoth Deng ja Sahra Ahmed Abdirahman kertovat elämästään Kakuman pakolaisleirillä Luoteis-Keniassa.
Sidat Riak Ngundeng
”Lähdin kotoa kahdeksan vuotta sitten, enkä ole sen jälkeen nähnyt vanhempiani. En tiedä, mitä heille on tapahtunut. Ikävöin heitä.
Vietin ensin viisi vuotta Jubassa. Pakenin, koska en nähnyt tulevaisuutta Etelä-Sudanissa. Siellä olisin menettänyt elämäni.
Matkustin Keniaan auton kyydissä. Matkalla minut pidätettiin, sillä minua epäiltiin sotilaaksi. Olin kaksi kuukautta vankilassa. Kerroin olevani siviili, mutta sitä ei ensin uskottu, vaikka annoin heille koulunkäyntidokumenttinikin.
Tulin Kakumaan tammikuussa 2014. Päästyäni Kakumaan ilmoitin veljilleni, että he voivat alkaa valmistautua lähtöön. He tulivat perässäni. Huolehdin nyt veljistäni. He käyvät koulua.
Olen itse kahdeksannella luokalla koulussa. Yritän käydä koulun loppuun, mutta minun tilanteessani se on hyvin vaikeaa. Kirjat ovat kalliita.
Minun on oltava kotona tekemässä ruokaa veljilleni, kun he tulevat koulusta. Meillä ei ole äitiä tai sijaisvanhempia.
Ruokaan saamme jonkin verran rahaa, mutta se ei riitä. Työskentelen ruokajakelussa World Vision -järjestöllä. Saan vähän rahaa työstä.
En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. En halua mennä takaisin Etelä-Sudaniin, sillä siellä asiat eivät ole hyvin. Jos saisin mahdollisuuden, lähtisin USA:han tai Kanadaan. Tällä hetkellä meillä ei ole mitään. En voi sanoa olevani onnellinen. Minusta tuntuu pahalta.”
Nyazar Czatkuoth Deng
”Isäni oli poliitikko, ja hänet pidätettiin Etiopiassa, kun olin pieni. Äitini oli todella peloissaan. Lähdimme Etiopiasta kohti Keniaa joulukuussa 2004. Alkuvuonna 2005 saavuimme Kakuman pakolaisleirille. Olen asunut täällä nyt 12 vuotta.
En tiedä, minkälaisessa asemassa isäni oli. Äitini ei ole halunnut kertoa tarkasti meille lapsille niistä ajoista, koska muistot ovat raskaita. Minulla on neljä veljeä ja kaksi siskoa.
Muistan Etiopiasta sen, että minua pelotti. Kakuma on paljon parempi paikka meille. Äitini on yksinhuoltaja, mutta täällä saamme ruokaa, joten hänen on helpompi elättää meitä kuin Etiopiassa. Hän on onnellinen.
Käyn nyt lukiota. Kotoani on 40 minuutin kävelymatka kouluun. Koulupäivät ovat noin kahdeksantuntisia, ja koulua on joka päivä maanantaista lauantaihin. Luokallani on 80 oppilasta. Joskus päivät ovat levottomia, ja opiskeluun on vaikea keskittyä.
Vapaa-aikana luen kirjoja, joita saan koulusta. Olen onnellinen perheestäni ja ystävistäni.
Lukion jälkeen haluan opiskella yliopistossa ja tehdä uran poliitikkona. Ihmisiä kuolee konflikteissa ympäri Afrikkaa. Haluan päästä maani hallitukseen ja vakauttaa tilanteen. Uskon, että naiset ovat hyviä poliitikkoja, sillä he välittävät muista ihmisistä miehiä enemmän.
Olen pyrkinyt pakolaisena Kanadaan, ja uskon, että pääsen sinne pian. Yksi ystävistäni on päässyt USA:han, ja hänen elämänsä sujuu siellä hyvin. Perheessämme on yksi puhelin, joten voin olla häneen yhteydessä Facebookin kautta.”
Sahra Ahmed Abdirahman
”Vanhempani pakenivat sisällissotaa Somalian Jamaamesta 1990-luvun alussa. Olen syntynyt Marafan pakolaisleirillä. Vuonna 1997 perheeni siirtyi Kakuman leirille, jossa olemme asuneet siitä saakka. Asun yhä vanhempieni kanssa.
Minulla on epilepsia. Kun saan epilepsiakohtauksen, ihmiset pelkäävät minua. Onneksi olen saanut lääkkeitä Kakumassa.
Sairauden vuoksi tunnen itseni toisinaan hämmentävän yksinäiseksi. Haluaisin, että ihmiset voisivat ymmärtää nykyistä paremmin toistensa ongelmia.
Ensimmäinen mieheni pääsi USA:han. Minä jäin Kakumaan, sillä isäni pakotti minut jäämään.
Minulla on ollut ensimmäisen mieheni jälkeen kaksi muuta miestä. He ovat jättäneet minut. Nyt he asuvat täällä Kakumassa, toinen kahden vaimon kanssa.
Lapseni syntyivät vuosina 2011 ja 2013. Heillä on eri isät. Yhteisön silmissä he ovat ulkopuolisia.
Unelmoin siitä, että pääsen USA:han. Ensimmäinen mieheni on ainut, joka ei välitä sairaudestani. Hän on ainut mies, joka on kunnioittanut minua. En kuitenkaan voi olla häneen yhteydessä, sillä minulla ei ole puhelinta, eikä perheeni salli yhteydenpitoa.
Lapsilleni haluan hyvän elämän. He käyvät jo koulua täällä Kakumassa.
Isäni ei haluaisi, että minä käyn koulua. Yritän kuitenkin saada lukion valmiiksi. Äitini hoitaa lapsia sillä aikaa, kun opiskelen. Haluaisin työskennellä lääkärinä tai opettajana. Tahtoisin oman kodin minulle ja lapsille. Olen onnellinen, kun voin viettää aikaa heidän kanssaan.”
OSA PAKOLAISISTA ON ASUNUT KAKUMAN LEIRILLÄ VUODESTA 1992 SAAKKA
Kakuman pakolaisleiri sijaitsee Luoteis-Keniassa. Leiri on perustettu turkana-nimisen heimon perinteisille asuinsijoille.
Ensimmäiset asukkaat tulivat Kakumaan vuonna 1992. Osa heistä asuu yhä leirillä.
Kakumassa asuu pakolaisia muun muassa Somaliasta ja Etiopiasta. Viime aikoina eniten pakolaisia on saapunut sisällissodasta kärsivästä Etelä-Sudanista.
Asukkaita on tällä hetkellä 187 000, ja leiri jakautuu neljään osaan.
Leiriä ylläpitävät YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ja Kenian valtio. Mukana on myös lukuisia kansalaisjärjestöjä.
Suomesta Kakumaan menee apua UNHCR:n, Suomen World Visionin ja Nairobin suurlähetystön kautta.