Taru kolmen valtakunnan Tampereniasta

Tämä tarina kertoo siitä, kuinka kauan kauan sitten, haave loisteliaasta Kolmen valtakunnan Tampereniasta  herätti ikiunta nukkuneen pedon.

Esa Keskinen, teksti
Emmi Nieminen, kuvitus

Olipa kerran Suur-Finlandia, maan äärissä, pohjoisen meren ja itäisen meren kylmässä kainalossa. Kertomuksemme sijoittuu Suur-Finlandian eteläosiin, Tamperenian provinssiin, jonka keskus sijaitsi kahden suuren järven välissä, ja siellä se varmaan vieläkin sijaitsee, jos kertojaanne seuranneet sukupolvet ovat entisistä viisastuneet. Tämä kaikki tapahtuu kauan kauan sitten, hieman Wolt-miljonäärien sadan vuoden vallan romahdettua.

Tamperenian provinssia hallinnoivat kolme linnaa, joista on syytä kertoa tarkemmin heti alkuun. Tamperenian Ammattiritarien ruhtinaskunnassa eleltiin rauhan päiviä. Ruhtinaskunnan linna sijaitsi Tamperenian vasta valmistuneen tullitunnelin liepeillä. Ruhtinaskunnan kauppasuhteet olivat vakaat ja salskeat alamaiset olivat ylpeitä osaamisestaan.
Tamperenian Vapaiden Oppineiden Yhteiskuntavaltakunta piti itseään ihmisten ikuisten salaisuuksien vartijana. Täällä asuivat kauppiaat, tutkimusmatkailijat, virkamiehet, kirjurit, filosofit ja muut saarnaajat. Valtakunnan lippu oli kirkkaanpunainen, mutta kukaan ei enää muistanut miksi.

Tamperenian provinssia hallinnoivat kolme linnaa.

Hieman etäämmällä Tamperenian keskuksesta sijaitsi Herwanian linnakaupunki, jota pitivät hallussaan keksijöiden ja seppien killat. Nämä arvostetut ammatit olivat periytyneet herwanialaisten suvuissa iät ajat, ja Herwania olikin kolmesta kaupungista kehittynein tekniikan saralla.

Herwaniaa suojasivat joka suunnalta kukkulat ja metsäiset suovyöhykkeet. Näiden lisäksi Herwaniassa haaveiltiin pyhissä legendoissa kuvaillun Suuren Muurin rakentamisesta. Kerrottakoon siis, että valtakunnilla oli aikanaan monta peninkulmaa yhteistä selkeää rajaa. Vanhojen uskonsotien unohduttua rajat olivat kuitenkin alkaneet hiljalleen hälvetä. Kauppaa käytiin, avioliittoja (tai tinderliittoja, kuten niitä silloin kutsuttiin) sovittiin linnojen välillä ja jopa yhteisiä juhlia istuttiin ja laulettiin.

Linnasta toiseen kulkeva Rautakiesikin oli saanut provinssin Yleiskonklaavin siunauksen. Tärkeästä vallankäytöstä huolimatta Yleiskonklaavin torilla järjestetyt kokoukset ajautuivat usein täyteen kalabaliikkiin, ja ne olivatkin eräänlaista sirkushuvia kansalle.

Rajat kuitenkin syntyvät ja kehittyvät ihmisten mielissä, ja ihmisen mieli on sellainen paikka, josta ne eivät helposti häviä. Se olkoon yksi tämän tarinan opetuksista.
Tarinamme alkaessa eleltiin kuitenkin muutoksen aikoja. Yleinen epävakaus ja Suur-Finlandian asettamat kehnot suojatullit olivat heikentäneet valtakuntien taloutta ja omavaraisuutta. Esimerkiksi Herwania oli joutunut karkottamaan monia valliensa ulkopuolelle. Edes avokonttoreissa ei ollut tilaa.

Lisäksi Uudelta mantereelta oli saapunut uusia aatteita, jotka korostivat nuoruutta, nopeutta ja kovuutta. Vanhat arvot, kuten vapaus, veljeys ja sivistys, olivat kuolemassa pois. Huhut kertoivat, että etelässä poltettiin jo vääräuskoisia Slush-vainojen rovioilla.

Aikojen alusta asti Yhteiskuntavaltakunnan, punalippuisten, linna oli tähystänyt juuri etelään, Suur-Finlandian pääkaupunkia Aaltoniaa kohti. Pääkaupunki oli koko Tamperenian provinssin pahin vihollinen ja kilpailija. Veroa kantava pääkaupungin valtaistuin syyti rahaa Aaltonian ristiretkiin ja suuriin rakennustyömaihin, torneihin, tunneleihin ja Guggin suvun palatseihin Tamperenian kustannuksella.

Samalla Tamperenian myllyt ja sahat kituuttivat, eikä rakennetuksi oltu saatu kuin yksi ankea torni. Tämä alkoi riittää provinssin hallitsijasuvuille. Siksi Tamperenian kolme linnaa päättivät alueen Kauppaliiton ja feodaalihallinnon kanssa perustaa voimakkaan allianssin. Tähän ideaan heidät houkutteli Yhteisvaltakunnan hallitsija, mahtinainen Louhi, jonka tie kuitenkin loppui lyhyeen. Hänellä oli kätyrinään Peter Vogel -niminen entinen palkkaritari. Vogel oli kovissa liemissä keitetty rintamaveteraani, joka oli legendan mukaan tuonut sotajoukkoineen Idän maille rauhan. Hän joi byrokraattien verta ja söi hallintohimmeleitä kuin hunajaa.

Mutta niin vain jälleen linnat havittelivat tuota kulta-aarretta. Gustav-velholla oli ratkaisu hiisiongelmaan. Syntyloitsujen lisäksi hänellä oli viisi mystistä diakalvoa, joilla peto saataisiin tottelemaan ja toimimaan sen isäntien hyväksi, muita vastaan. Ennen kuin Gustav-velho suostui luovuttamaan diojen tiedon, häntä tuli juottaa ja syöttää yhden kuun kierron ajan.Näihin aikoihin Tampereniaan saapui tietäjä etelästä, Gustav. Hän oli voimakas velho, jolla oli salaista tietoa Aaltonian synnystä. Nämä syntyloitsut olivat voimallisia loitsuja, jotka Tamperenian hallitsijat halusivat itselleen.

Niinpä kolmen linnan päälliköt olivat houkutelleet velhon saapumaan näille maille tietäen aivan hyvin, mitä liitto lopulta vaatisi. Oli nimittäin niin, että monta sukupolvea sitten näiden kolmen linnan liitto oli kirottu. Liittoutuminen herättäisi kammottavan pedon ikuisesta unestaan. Tuo peto oli hirmuisten perushiisien päällikkö Päähiisi, joka nukkui ikiunta Piiharjun uumenissa, kosteassa luolassaan. Hiiden sanottiin elävän ihmisten peloista ja ennakkoluuloista.

Suurien Kissojen ja Kirvesten sotien aikaan rienahenki Riemunki oli vapauttanut Päähiiden pyhän järven pohjasta. Päähiisi aiheutti tuhoa Tamperenian asukkaille siinä määrin, että koko Stallarien suku hävisi maan päältä. Hiisi oli lopulta saatu vangittua harjun uumeniin Aaltionian valtaistuimen velhojen loitsuilla sekä Lain ja rahan kanslian suuren kulta-aarteen houkuttelemana. Siellä hiisi nukkui kulta-aarteen päällä, mutta heräisi, jos linnat yrittäisivät jälleen liittoutua Aaltoniaa uhkaamaan.

“Mitä vain, kunhan saamme voimadiat käyttöömme”, Louhi, Herwanian suurvisiiri ja Ritarien päällikkö totesivat kukin vuorollansa, sillä tiedettiin laajalti, että velho-pitchatuissa dioissa oli totuus.

Velhon sekä hallitsijoiden bakkanaalit järjestettiin salamyhkäisyyden verhoamana. Lahjuksina annettiin paikallisia juhlaruokia: siipikastikkeella valeltuja delfiinejä ja 300 kiloa mustaamakkaraa.

Liittoutuminen herättäisi kammottavan pedon ikuisesta unestaan.

Liitto siis toteutuisi. Kolmen valtakunnan Tampereniaksi sitä kutsuttaisiin. Yhteiskuntavaltakunta ja Herwania sulautuisivat yhdeksi kaksoiskaupungiksi, ja Ammattiritarien ruhtinaskunta olisi tuleva olemaan näiden vasalli, joka tuottaisi sotilaita yhteiselle armeijalle. Ammattiritareita tämä ei vaikuttanut haittaavan, sillä he uskoivat hyötyvänsä kahden muun linnan vanavedessä.

Kaikki oli tähän asti sujunut suunnitelmien mukaan, kunnes Herwanian ja Yhteiskuntavaltakunnan vanhimmat kokoontuivat salaiseen tapaamiseen. He olivat kuulleet Louhin juonesta, jolla Herwanian holvien varat lopulta kavallettaisiin Yhteiskuntavaltakunnan Vihermädättäjien puutarhaosastolle. Louhi oli hallinnut vuosikaudet ja osa Tamperenian yläluokasta oli muutenkin jo tympääntynyt häneen.

“Louhin on aika lähteä”, Linnojen vanhimmat päättivät.

Yön hämärtyessä Intranetin luostarin ninjamunkit kaappasivat Louhin ja kyydittivät hänet Tamperenian laidalle ruumiinpesijäksi kuolleiden kaupunkiin.

Louhin katoamisen jälkeen hallitsijaksi nousi Kansleriksi kutsuttu nainen. Kansan parissa hänen tosin huhuttiin olevan muinaisten kertomusten Liisa Ihmemaasta.

Neuvotteluiden jatkuttua Kansleri ja Suurvisiiri tulivat siihen lopputulokseen, että liitto tarvitsisi tuekseen suuren ja nykyaikaisen armeijan, joka rahoitettaisiin hiiden kulta-aarteella. Tämä oli erityisesti Herwanian vaatimus. He tiesivät Punalippuisten strategioiden ja sotisopien olevan auttamatta vanhentuneita. Kansleri oli epäileväinen, sillä hän tiesi kansalaistensa vastustavan hiiden ryöstöä.

Yhteiskuntavaltakunnan väki kun halusi esiintyä mielellään rauhaa rakastavina, sivistyneinä sekä valistuneina, mutta liiton lupaus vallasta ja rikkaudesta houkutteli heitä. Etelästä kantautui kuiskauksia sellaisista ihmeellisistä asioista kuin innovaatio, rajapinta ja tuotteistaminen. Ihmiset halusivat helpotusta ja viihdettä, eivät raskaita ratkaisuja. Elämä oli muutenkin jo paiseiden ja ajosten täyttämää kurjuutta itsevaltaisen Leikkaajien, Keskileikkaajien ja Perusleikkaajien puolueliiton pidettyä valtaa Suur-Finlandiassa useita vuosia. Sitä paitsi menestyksekkäiden Perusleikkaajien sanoman ytimessä oli se, että oikeastaan kaikki oikea tieto oli turhaa, ja niin jokainen pena ja lissu koki olevansa oma asiantuntijansa ja tietävänsä tämän Hiisi-asiankin parhaiten. Jotkut myös aidosti uskoivat, että lepakot alkavat räjähdellä, jos Hiittä ei herätetä. Lukijalle huomautettakoon, että ennen muinoin uskottiin moniin päättömiin loruihin ja kummallisiin asioihin. Piti mukautua tai tuhoutua, niin Tamperenian linnoissakin ajateltiin.

Lisäksi Vihermädättäjien kavallusyritys kalvasi edelleen Herwanian Suurvisiirin mieltä, joten Kanslerin oli oltava sovitteleva ja myönnyttävä Herwanian vaatimuksiin. Vain yhdessä linnat voisivat uhmata Aaltoniaa ja sen kehittyneitä hipster-ritareita. Ammattiritarit seuraisivat kyllä mukana.

Muistutettakoon, että liittoa ja hiiden aarteiden ryöstöä molempia oli yritetty jo vuosisatojen ajan, aina valtaisasti epäonnistuen. Ihminen, joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan virheitä uudelleen ja uudelleen, se olkoon yksi tämän tarinan opetuksista.

Kävi kuitenkin niin, että Yhteiskuntavaltakunnan kansalaiset saivat vihiä juonesta. Linnassa alkoi kyteä kapina. Väki mellakoi Kanslerin ja hallituksen salin edustalla. Kapinallisten johtajaksi valikoitunut nuori ja kovin komea ylioppilas Sör Miikkael piti tulikivenkatkuisia puheitaan päivästä toiseen, yöstä seuraavaan.

“Liitto on kirottu, liittoa ei voi tehdä vallan tai rikkauksien himosta! Hiisiä ei voi ihminen hallita, kansalaisille on taattava oikeudet!” kaikui Sör Miikkaelin huuto.
Sirkuslaiset, Hippien veljeskunta ja Hamppuhousut hurrasivat ja ryhtyivät laulamaan rivouksia.

Ei mennyt kauaa, kun Herwanian kansalaispartio Suurkilta liittyi mellakointiin – vastustamaan Kapinallisia. Myös Suurkilta oli nimittäin kuullut Yhteiskuntavaltakunnan Vihermädättäjien puutarhaosaston kavallusyrityksestä.

”Nämä häiriköivät vandaalit haluavat estää voitokkaan liiton, ihan vain itsekkyyttään”, Suurkillan johtaja lady Mariegold saarnasi.

Tämä oli poikkeuksellinen tilanne. Herwanian asukkaat tapasivat yleensä keskittyä omiin puuhiinsa, kuten pienten, mutta ilahduttavien keksintöjen nikkarointiin, eivätkä piitanneet maailman menosta, ellei kyseessä ollut keväinen Walburg-karnevaali, jolloin heitä näki viikkotolkulla kiertämässä kylästä kylään, juhlasta juhlaan.

”Pahatapainen nuoriso haluaa aina pistää vastaan itseään viisaammille”, Kansleri ja Suurvisiiri totesivat savumerkkien välityksellä, tietämättä, että saksalaisen Jodelin kehittämät lentolehtiset olivat ajaneet muodissa savumerkkien ohi monta vuosineljännestä sitten.

Levottomuuksista huolimatta Kolmen linnan joukot lähtivät marssimaan Piiharjua kohti kullankiima silmissään.

Kansleri johti punaisiin pukeutuneita joukkojaan suuren metsäilveksen selässä ratsastaen. Herwanian Suurvisiiri ratsasti korskealla metallihevosella haarniskoidun sotajoukkonsa edellä. Ammattiritarit suojasivat selustaa raskaine yrityskiihdyttämökatapultteineen.

Joukot asettuivat valmiuteen. Palkkaritari Vogel ratsasti aivan Päähiiden luolan suulle. Hän paljasti voimadiat ja suuri kiviröykkiö siirtyi sivuun luolan suuaukolta.
Päähiisi heräsi ja nousi öristen luolasta. Sen hengitys haisi kuin tuhat sitsikrapula-aamua. Hiisi oli valtava. Linnojen joukot joutuivat hetkeksi kauhun valtaan. Juuri silloin Piiharjun vasemmalta rinteeltä rynnistivät Kapinallisten rämäpäinen joukko ja oikealta Suurkillan kansanarmeija heitä vastaan. Molempien joukoista osa oli niin kovasti juovuksissa, että tippuivat rinteessä ratsailta. Kapinalliset onnistuivat kuitenkin iskeytymään linnojen joukkojen sekaan.

Uskokaa siis, kun sanon, että ihmisten muisti on lyhyt ja he unohtavat nopeasti.

Tämän seurauksena diat putosivat Vogelin käsistä ja rikkoutuivat. Loitsun teho raukesi. Hiisi riehui sokeana raivosta. Nyt joukot olivat todella sekasorrossa. Kaikki lahtasivat toisiaan yli tiedekuntarajojen. Suurvisiirin metallihevonen pillastui ja Kanslerin metsäilves luikki pakoon.

Kuten arvaatte, tästä kaikesta meneillään olevasta kähminnästä oltiin hyvin tietoisia Aaltioniassa. Tilanteen ollessa pahimmillaan Lain ja rahan suurvelho sekä valtikanhaltija Geld-Laazo lensi paikalle suurella huuhkajalla. Ensitöikseen hän loitsi hiiden maan syvimpiin syvyyksiin Piiharjun alle. Samalla kulta-aarre vajosi vielä syvempiin syvyyksiin ja suli laavavirtojen sekaan. Taistelevien joukkojen miekat ja keihäät noiduttiin tyhjiksi apurahahakemuksiksi.

Vasta lopuksi lankesi kirouksista kamalin, nollapääomituskirous, Tamperenian ylle.

”Teille on tästä rangaistuksena kaksikymmentä vuotta pimeää talvea, katovuosia ja Sami Hintsasta!” Geld-Laazo jyrisi huuhkajan selästä ja lensi pois.

Niin Finlandian keskushallinto kosti Tamperenian linnoille niiden valtapelin ja suuren juonen.

Vallanhimon ja uusien aatteiden kiihkoisan syrjähypyn lopputulos oli Ei Minkään Valtakunnan Tamperenia.

Vuosia kului, uusia sukupolvia syntyi ja lopulta koitti ensimmäinen kevät. Tamperenian harjuilta suli jää ja lumi. Päähiiden ikivankilan päälle, Piiharjun korkeimmalle kohdalle, on rakennettu ikuinen lukko, josta merkkinä on vaatimaton tiilitorni.

Ja kun kertojanne nyt lopettaa tämän tarinan, tiedämme vain sen, että tuosta Kolmen valtakunnan liitosta ei enää ikinä puhuttu Tamperenian seuduilla. Moni luuleekin tarinan olevan vain lasten pelotteluun tarkoitettu satu, mutta se oli totisinta totta, muinoin Tampereniassa. Uskokaa siis, kun sanon, että ihmisten muisti on lyhyt ja he unohtavat nopeasti. Ja se olkoon tämän tarinan viimeinen opetus.

Lue kaikki Aviisin Tampere 3 -aiheiset artikkelit täältä.