Korttelitaiteilija näyttää kevyttä keskisormea
Kuvataiteilija Mika Pettissalo vei tyttöystävänsä ravintolaillalliselle poropuku yllään ja sai kesken performanssin turpaan Pariisin metrossa. Nyt hän on rakentanut Pyynikille aikamatkustamon. Taiteilija pitää puhetta kaupunkitilan rajoittamisesta perusteettomana, sillä kaikki on sallittua, kunhan sen tekee fiksusti.
Astelen pitkin punaista mattoa, joka johtaa parkkipaikan halki matalalle, rapistuneelle kivitalolle. Seinässä on valokyltti: ”Pyynikin aikamatkat”.
Tartun kattilankahvasta tehtyyn ovenripaan, kiskaisen. Sisällä aukeaa uusi maailma, kuin astuisin henkiin heränneeseen tieteissarjakuvaan: on nappuloita, näyttöjä, ruutuja, peililasia, kirkkaita valoja.
Seinälle on ripustettu suurikokoisen robotin ylävartalo. Keskellä huonetta makaa sairaalasänky, jonka pääpuolella on kypärä. Kypärästä lähtee letkuja, jotka kiemurtavat kattoon ja kohti aikakoneen jättimäistä keskusyksikköä.
Istun pedille, ja päädyn aikamatkalle kuvataiteilija Mika Pettissalon taiteilijuuteen. Matkaevääksi Pettissalo tarjoaa pressopannusta tummapaahtoista kahvia.
Vuonna 1977 syntynyt Pettissalo asui lapsuutensa pääosin maaseudulla. Punkaharjun kansallismaisemiin sijoittuu yksi tapahtumista, jotka ovat johtaneet tänne, residenssin tapaiseen työhuone-galleriaan.
”Laitoimme naapurin lasten kanssa kuravelliä ämpäriin. Pistin pääni sinne, ja sen jälkeen lähdin ilahduttamaan naapureita ja soittelemaan ovikelloja. Pääsin noin kolmannelle ovelle, kunnes tunsin vahvan otteen niskassa. Jouduin suoraan suihkuun. Se oli varmaan ensimmäinen naamioperformanssityöskentelyni.”
Suurimman osan lapsuudestaan Pettissalo eli Mouhijärvellä. Pettissalo kasvoi sijoitettuna tätinsä perheeseen.
”On sitä surkeampiakin alkuja elämälle nähty. Kaikesta huolimatta voi pärjätä, jos saa turvallisen ja kannustavan kasvuympäristön ja välittävän perheen”, Pettissalo pohtii lapsuuttaan.
Maaseutuidyllissä oli aina läsnä kotieläimiä, lampaita ja lehmiä. Erityisesti mieleen on jäänyt pieni karitsa nimeltä Heta, jota Pettissalo alkoi hoitaa 7-vuotiaana. Karitsa kulki aina pojan perässä.
Pettissalo kertoo kasvuympäristön vaikuttaneen hänen työhönsä. Hänet on viimeisten 15 vuoden aikana voinut nähdä julkisilla paikoilla tepastelemassa sekä lehmänä että lampaana. Viime vuoden marraskuussa hän tutki ympäristöään viettämällä kuukauden poroasussa.
”Olihan se ihan huikeaa. Kun poljin pyörällä korttelin matkan, olin jo saanut viisi ihmistä remahtamaan nauruun. Hämeenpuistossa oli kaksi bussillista muksuja, sata lasta nenät ikkunassa kiinni vilkuttamassa ja nauramassa.”
Nyt itse tehty iso poronpää seisoo ylväänä keittiökaapin päällä. Sorkkakalossit lojuvat eteisessä.
Sytykkeen performansseihin Mika Pettissalo sai vuonna 1998. Hän opiskeli Porvoossa matkailualaa ja oli käymässä Helsingissä. Hän käveli Mannerheimintietä pitkin Töölössä, kun yhtäkkiä silmännurkassa vilahti jotakin outoa.
”Joku tyyppi heittää ihmisen roskiin sellaisessa kauheassa kaaressa.”
Säikähdys sai Pettissalon hyppäämään roskalavalle tarkistamaan, mitä oikein tapahtui. Kyse ei onneksi ollut oikeasta ihmisestä vaan mallinukesta. Pettissalo päätti, ettei mallinukkea voi heittää hukkaan, vaan se on pelastettava, ja otti nuken mukaansa. Hän hyppäsi ratikkaan ja taitteli nuken istuma-asentoon. Ohikulkijat kiinnittivät huomion erilaiseen matkustajaan.
”Huomasin, että tämähän on tosi vinkeää, kun voi tarjota ihmisille jotain yllättävää.”
Mallinuken tapaukseen kietoutuu performanssin lisäksi toinenkin Pettissalolle tärkeä työtapa: dyykkaus.
Syksyinen ilta Töölössä sai Pettissalon havahtumaan siihen, kuinka paljon hyvää tavaraa heitetään pois. Vuosien aikana Pettissalo on dyykannut roskalavoilta tuhansien eurojen edestä erilaisia esineitä: porakoneita, diskopalloja, rälläköitä ja pultteja.
”On paljon kiehtovampaa löytää itse jotain lavalta, vaikka ei edes tietäisi, mikä se on, kuin mennä kauppaan ja nostaa hyllystä tuotteistettu esine.”
Pettissalo osti hiljattain Samsungin tabletin – ja poti ostoksesta morkkista monta päivää. Dyykkaamisessa on mukana maailman pelastamisen filosofia.
”En mitenkään voi sanoa, että olisin täydellinen ihminen tai että tekisin kaikessa hyvin, mutta ainakin teen jotakin hyvin.”
Pyynikin aikamatkojen tilassa kaikki on kierrätetyistä materiaaleista itse rakennettua. Animaatiolavaste on saanut uuden elämän tuulettimen kotelona. Kuivausrumpu toimittaa valaisimen virkaa – tai oikeastaan Aikamatkojen maailmassa kyse on ionilingosta.
On häkellyttävää katsoa Pettissalon teini-ikäisenä piirtämää unelmakotipiirustusta, jonka hän löysi lapsuudenkodistaan viime keväänä. A4-kokoinen puuvärityö on kehyksissä gallerian seinällä. Se muistuttaa kirkkaine väreineen todella paljon huonetta, jossa nyt olemme.
Kokonaisen aikamatkustamon rakentaminen tuli ajankohtaiseksi, kun Pettissaloa pyydettiin rakentamaan lavaste lyhytelokuvaan. Jo aiemmin tilassa oli animaatiolavasteita, sillä Pettissalo on vetänyt kotigalleriassaan animaatiopajoja valtavalle määrälle lapsiryhmiä.
Lyhytelokuvaan Pettissalo halusi rakentaa kokonaisvaltaisen lavasteen, jolloin kamera voisi kuvata joka suuntaan. Aikakone söi lopulta sisäänsä Pettissalon aiemmat työt 11 vuoden ajalta.
”Kaiken voi aina hajottaa ja laittaa uusiksi.”
Pettissaloa kiehtovat taiteen tekemisen eri vaiheet. Siksi hän haluaa, että Aikamatkat esittelee keskeneräistä työtä, taidetta jatkuvassa prosessissa.
Taiteilijaksi ryhtyminen ei ollut Mika Pettissalolle itsestäänselvyys. Lukion jälkeen tie vei Porvooseen, jossa hän opiskeli restonomiksi. Hän suuntautui ohjelmapalveluihin. Koulu oli sinänsä hyödyllinen, mutta Pettissalo tunsi olevansa väärällä alalla. Turismia hän oppi vihaamaan.
Kuvataide oli kuitenkin aina ollut elämässä läsnä. Pettissalo mainitsee kuvataiteilijagurukseen isoveljensä. Kuvataiteilija Mikko Maasalo työskentelee muun muassa liikkuvan kuvan, maalauksen ja installaatioiden parissa.
Vuonna 2003 Pettissalo rohkaistui hakemaan Tampereen taiteen ja viestinnän oppilaitokseen (TTVO). Opinnot pääsivät yllättämään.
”Taiteen käsitys ja tekeminen oli kuvien tuottamista. Kun menin TTVO:lle, kuvittelin, että nyt opiskellaan piirustusta ja kuvanveistoa aamuysistä viiteen. Sehän oli ihan kaikkea muuta.”
Pettissalo opiskeli paljon myös media-alaa ja rakensi. Opintojen aikana hän pääsi työharjoitteluun kuvataidekouluun, jonka kautta on poikinut paljon opetustöitä.
”En ole ikinä hakenut töitä. Siitä lähtien, kun tulin Tampereelle ja aloin kuvataiteilijaksi, kaikki on tuntunut rullaavan putkeen omalla painollaan, niin en ole sitten kauheasti pakottanut.”
Vuosiin mahtuu toki työttömyysjaksojakin. Iso osa Pyynikin aikamatkoista on rahoitettu työttömyyspäivärahalla.
Tänä vuonna Pettissalo sai ensimmäistä kertaa apurahan kuvataiteen tekemiseen, kun Taiteen edistämiskeskus myönsi hänelle 5010 euron työskentelyapurahan performansseihin, lyhytelokuvien tuottamiseen ja Pyynikin aikamatkojen toimintaan.
”Ensimmäistä kertaa työllistän itse itseni kuvataiteilijana. Sain kävellä työkkäriin ja kertoa, että työttömyyteni loppuu.”
Pettissalo pohtii oikeutusta omalle työlleen. Veronmaksajat ovat kustantaneet hänen koulutuksensa ja mahdollistaneet sen, että hän voi tehdä mitä lystää. Hän antaa yhteiskunnalle takaisin tekemällä hyvää: asettamalla teoksiaan ilmaiseksi kaikkien nähtäviksi ja avaamalla Aikamatkojen ovet kaikille.
Myös lähiympäristöstä huolehtiminen on Mika Pettissalolle tärkeää. Galleria sijaitsee Pyynikillä Papinkadun ja Kurilankadun risteyksessä, vanhassa pesularakennuksessa. Vieressä on Pirkanmaan musiikkiopiston punatiilinen lisärakennus sekä aavetaloksi muuttunut, vuonna 2009 tyhjennetty Pyynikin ylioppilaskoti, Toasin entinen kimppa-asumiskohde. Kortteli rakennettiin alun perin kulkutautiparantolaksi 1900-luvun alussa.
Pettissalo alkoi käyttää pesularakennuksen tilaa, kun hän asui Pyynikin ylioppilaskodissa. Hän vuokraa sitä Pirkanmaan martoilta, joilla on syksyisin samassa rakennuksessa mehuasema. Samalla Pettissalo toimii rakennuksen talonmiehenä: korjaa, haravoi, siistii ja pitää kunnossa.
Taidetta hän on vienyt sisätilojen lisäksi myös lähiympäristöönsä. Kuution muotoiseen valaistuun kasvihuoneeseen Pettissalo on rakentanut Valonsyöjät-teoksen, jonka sisällä ovat performanssipuvut musta lammas, lokki ja Eki, Iron Maiden -yhtyeen Eddie-hahmon Suomen-serkku.
”Nykyään hoetaan, että yritykset määrittelevät kaupunkitilaa ja yksilöllä on aina vain vähemmän mahdollisuuksia vaikuttaa ympäristöönsä. Ei se kyllä niin ole.”
Pettissalo on huomannut, että kaikenlaista saa tehdä, kunhan sen tekee fiksusti. Pari vuotta sitten hän rakensi Pyynikille ajetuista isoista lumikasoista norsulinnan sekä sian pään muotoisen hyppyrin, jotka saivat olla rauhassa paikoillaan kaikkien käytettävissä.
Yhteen asiaan Pettissalo ei kuitenkaan pysty vaikuttamaan. Kulkutautiparantolan rakennukset ovat näillä näkymin punatiilistä talousrakennusta ja pienempää saunaa lukuun ottamatta menossa maan tasalle lähivuosina, kun kaupunki rakentaa Eteläpuistoon ison asuinalueen.
Martat etsivät kaupungin kanssa uutta tilaa mehuasemalle, ja Pettissaloa jännittää, suostuuko kaupunki vuokraamaan tilan hänelle, jos mehuasema muuttaa ennen kuin pesula puretaan. Urbaanina kesantona kukoistavasta korttelista on tullut vuosien mittaan Pettissalon oma huvikumpu.
”Nämä tilat purkavat jo itse itseään. Ei näitä mikään raha voi enää pelastaa. Niin kauan kuin tämä tässä nyt on, otan kaiken ilon irti ja yritän tuottaa sitä muillekin.”
Ilon tuottamisen ajatus putkahtelee Pettissalon puheessa vähän väliä. Hyväntuulinen eläinhahmo soittamassa ilmakitaraa kadulla saa monet nauramaan. Karumpiakin reaktioita on tullut: Pettissaloa on vedetty turpaan siellä ja täällä, Tampereella tai Pariisin metrossa.
”Joku tulee vaan, ja pum. On vaikea sanoa, millainen henkilö sen tekee, miksi ja mistä syystä. En ehdi yhtään katsoa, kuka se on tai kysyä, miksi sinulla on niin paha olla. Hyvä kuitenkin, että se saa lyödä.”
Pettissalo ei ota vihan tai ilon purkauksia henkilökohtaisesti. Kaikki reaktiot kohdistuvat kulloiseenkin performanssihahmoon, eivät häneen itseensä.
Jokainen reagoi yksilöllisesti myös Pettissalon elämäntapaan. Tyttöystävä ei ollut moksiskaan, kun Pettissalo päätti neljän kuukauden seurustelun jälkeen viettää kuukauden porona. Ravintolaillalliselle lähdettiin Ukkometso-ravintolaan.
Ulkopuolinen arvostus Pettissalon taidetta kohtaan on kasvanut hiljalleen. Vuonna 2015 Pettissalo paitsi sai työskentelyapurahan, on myös yksi Pirkanmaan triennaalin taiteilijoista. Triennaali järjestetään ensi syksynä, jolloin aikakonegalleria saanee entistä enemmän vierailijoita.
”Kunnianosoitus leikille on yksi tärkeä ajatus. Sillä tavalla, että leikitään tosissaan, vastuullisia leikkejä – mutta kuitenkin myös kevyttä keskisormea näyttäen. Onhan tässä joku punkkariuskin taustalla, sellainen tee se itse -meininki. On tosi hauska vähän sokeerata ja yllättää.”
Katselen aikakoneen keskellä olevaa mustekalamaista teosta, joka on rakennettu muun muassa popcorn-koneesta, lasinsiruista ja lampunvarsista. Syksyllä sen paikalla voi olla jotakin aivan muuta.
”Aikakonekokonaisuushan ei ikinä valmistu. Kuten elämä, se purkaa itseään, korjaa ja kehittyy.”
Mika Pettissalo
Tamperelainen kuvataiteilija (s. 1977).
Tunnetaan etenkin naamioperformansseistaan. Pettissalon voi nähdä kaupungilla vaikkapa porona.
On yksi Pirkanmaan triennaalin vuoden 2015 taiteilijoista.
Kasvoi Mouhijärvellä, joka kuuluu nykyään Sastamalan kuntaan Vammalan ja Äetsän kanssa.
Opiskeli Taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa (Tamk) vuosina 2003–2007.
Pitää Pyynikin aikamatkat -nimistä galleriaa Papinkadun ja Kurilankadun risteyksessä Pirkanmaan musiikkiopiston tilojen vieressä.
Galleria on rakennuksessa, joka näillä näkymin puretaan, kun Eteläpuiston rakentaminen edistyy.
Pettissalon perustama ja itse rakentama työhuone-galleria on avoinna yleisölle sunnuntaisin ja maanantaisin kello 16–18.
