Oksettavan ihana pöhinä

Olen tunnustuksellinen humanisti ja ylpeä tieteenalastani. Arvostan ihmistieteiden tuottamaa tietoa ja pidän aikamme suurimpana tragediana sitä, että jotkin ihmistieteilijät, kuten taloustieteilijät, eivät uskalla olla avoimesti sitä mitä ovat. Ihmistieteilijät ymmärtävät monimutkaisia kulttuurisia ja yhteiskunnallisia prosesseja, joista mustaa ja valkoista on vaikea etsiä. He uskaltavat kyseenalaistaa syy- ja seuraussuhteet ja kysyä väsymättömästi ”miksi” sellaisten totuttujen totuuksien kohdalla, jotka ovat luutuneet itsestäänselvyyksiksi.

Se on näkökulma, jota sivistynyt yhteiskunta tulee nyt ja aina kaipaamaan. Jokainen on oman elämänsä kokemusasiantuntija, ihmisyyden asiantuntija. Ihmistieteilijöiden epäkiitollinen ja toisaalta ihastuttava osa on tehdä analyyttistä ja kriittistä tiedettä niistä teemoista, jotka toiset ovat valmiit kuittaamaan perstuntumalla.

Ylpeydestä on millä tahansa tieteenalalla lyhyt matka ylimielisyyteen. Nuorena humanistina minulla oli tapana katsastaa teekkaria päästä varpaisiin ja päättää kolmessa sekunnissa että edessäni on yksinkertainen ja ylimielinen kusipää, joka ei ymmärrä eikä välitä, miten maailma oikeasti toimii. Tunne oli usein molemminpuolinen.

Sitten lähdin töihin Aalto-yliopiston ylioppilaskuntaan. Yhtäkkiä me kaikki kusipäät olimme samalla puolella, työskentelimme kohti yhteistä tavoitetta. Vasta yhteistyössä ymmärsin insinöörimielen vahvuudet. Ymmärsin myös aivan eri tavalla oman koulutukseni arvon, kun näin humanistisen ajatteluni jäljen toiminnassa ja päätöksissä, jotka ilman kontribuutiotani olisivat olleet puhtaasti insinöörimielen tuotoksia. Ymmärsin, että olen parempi humanisti diplomi-insinöörien kanssa ja takia ja toisinpäin.

Varsinkin tämän hallituksen toimien valossa on helppo vihata sanaa innovaatio. Yliopisto ei ole yritys siinä samassa yksinkertaisessa mielessä kuin että terveyskeskus ei ole linja-autoasema. Koska yrityksen toimintamallien yksisilmäinen ajaminen yliopistoihin on suututtanut yliopistoväen, suhteellisuudentaju tuntuu kaikonneen tyystin. On nimittäin ihan totta, että joitakin hyviä ja soveltuvia yksityiseltä sektorilta tuttuja toimintamalleja yliopistossa voitaisiin ihan hyvin ottaa reippaammin käyttöön.

Yrittämisessä ja tutkimisessa on lopulta nimittäin kyse aivan tismalleen samasta asiasta: Keskiössä on yksilö tai pieni tiimi ja molempiin liittyy mieletön riskinotto ja henkilökohtaisen nöyryytyksen potentiaali. Kummankin ydinprosesseja ovat toisto ja sinnikkyys: tee jotain, vie se näytille, saa murskapalaute, itke, parantele, vie näytille, toista ikuisesti tai kunnes lyöt läpi, jolloin on ihan sama mitä paskaa viet näytille. Näissä yhtäläisyyksissä pitäisi nähdä vahvuutta ja synergian voimaa.

Koska olen sitä mieltä, että jokainen tutkija on yrittäjä jo valmiiksi, en osaa nähdä maailmojen välillä niin hirvittävää kuilua. On mielestäni hupsua ja valheellista väittää, että yhä useamman tohtorin tulisi ryhtyä yrittäjäksi, mutta olisi kiva, että niitä, joilla tällainen halu ja tahto on, tuettaisiin. Joka tapauksessa vastakkainasettelu pöhinän ja puurtamisen välillä on turha, sillä samankaltaisuutta on enemmän kuin erilaisuutta.

Kyllä minä ymmärrän halun taistella sivistyksen puolesta. Silti olen surullinen, jos taistelu sivistyksen puolesta kääntyy soveltavuutta vastaan, sillä nämä kaksi asiaa eivät missään nimessä sulje toisiaan pois. Jokainen nykyaikainen suomalainen itseään kunnioittava yliopisto on sekä sivistys- että innovaatioyliopisto. Sellaiseksi sen tekevät ihmiset, jotka lähestyvät tätä maailmaa eri tulokulmista, toistensa panosta kunnioittaen ja toisiltaan oppien.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava TY ja vapaa kirjoittaja.