#Kutsumut jonnekin
Sosiaalisessa mediassa on kiertänyt viime aikoina Suomen lukiolaisten liiton #kutsumua-kampanja. Osallistujat ovat voineet lähettää itsestään kuvia, joissa he kertovat, millä sanoilla heitä on joskus haukuttu. Kuvissa herjat on vedetty yli ja korvattu sanoilla, joilla kuvattava toivoisi itseään kutsuttavan.
SLL:n kampanja on tehokas, sillä kaikki taviksista julkkiksiin ovat voineet osallistua. Harva on säästynyt elämässään sanalliselta ivalta. Vaikka kampanja pureutuu tärkeään aiheeseen, on sillä heikkoutensa. Se ei huomioi kiusaamisilmiön monimuotoisuutta tai laajuutta.
Kiusaaminen assosioidaan niin vahvasti hiekkalaatikkomeiningiksi, ettei sen ainakaan uskota olevan jotain, mikä kuuluisi aikuisten leikkikentille. Tämän sain todeta, kun jouduin kerran kiivassanaiseen keskusteluun korkeakoulukiusaamisesta ystävieni kanssa. Kaverin valitseminen pariksi kurssitöihin tai ruokaseuraksi ei kaikkien mielestä täytä kiusaamisen kriteerejä, vaan on merkki akateemiseen ympäristöön kuuluvasta vapaudesta valita. Tai näin ainakin siihen asti, kun ei itse ole se aina syrjityksi tuleva.
Korkeakoulukiusaaminen on ilmiö, josta soisi puhuttavan useammin. YTHS:n vuonna 2012 teettämän terveystutkimuksen mukaan jopa viisi prosenttia korkeakouluopiskelijoista kokee jatkuvaa kiusaamista eikä ilmiö ole vähenemään päin. Keskustelun herättämisessä ongelmana ovat termistön aiheuttamat assosiaatiot. Peruskoulumielikuvien välttämiseksi puhuisinkin mielummin kohtaamisista. Läheskään aina kiusaaminen ei tule ilmi fyysisenä tai sanallisena väkivaltana. Toistuva huomioitta jättäminen ja yksinäisyys jättävät silti yksilön tasolla yhtä merkittäviä jälkiä.
Yliopistoon mahtuu monenlaisia persoonia ja kohtaamisia. Ison kuvan kannalta yksittäistapauksilla ei ole niin väliä, kunhan yhteisö pelaa. Yksilön näkökulmasta yhteisöllisyyden glorifiointi ei kuitenkaan toimi, jos jokapäiväinen opiskelu tuottaa syrjään jäämisen kokemuksen. Siksi keskustelun fokus tulisi ehkä kohdistaa enemmän arkiseen kanssakäyntiin.
#kutsumua-kampanjan hengessä kehotankin jokaista kiinnittämään syksyn ajan huomiota siihen, millaisia kohtaamisia kampuksilla tapahtuu. Miten minä kutsun muita ja ennen kaikkea, minne kutsun muita? Mitä voin tehdä toisin? Voi kuulostaa turhalta, mutta se toimii – jos yksilöltä kysytään.
Kirjoittaja on Tamyn sopo-sihteeri.