Klassikkoni: Rokkinainen heitti sähkökitaran sivuun
Rokkinaisena tunnettu PJ Harvey heitti vuonna 2007 sähkökitaransa sivuun ja opetteli säveltämään pianolle.
Suoraviivaiset ja tarttuvat riffit vaihtuivat hiljaa kummitteleviin sävelkoukeroihin. Vahvasta raspiäänestään tunnettu artisti myös vaihtoi äänialansa korkeaksi banshee-hahmon vaikerrukseksi. Rolling Stone -lehdessä PJ sanoi ulvovansa kuin demonirakastajien ja aaveiden riivaama.
Polly Jeania aiemmin fanittanut ystäväni valitti, ettei levy tunnu saman artistin tuotokselta ja on siksi huono.
Minä, vanha gootti ja itkupilli, olin sen sijaan täysin myyty. Albumi oli kuin hysteriapotilaan mielisairaalakertomus viktoriaaniselta ajalta.
Livevideoilla puhvihihoihin ja korkeisiin pitsikauluksiin pukeutunut PJ hakkaa antiikkipianoa luurangonlaihoilla sormilla.
Päähän kiinnitetty huuliharppu näyttää sadistisen steam punk -hammaslääkärin keksimältä kidutusvälineeltä.
Tummasävyisissä teksteissä käsitellään esimerkiksi aborttia, ahdistusta ja ylitsevuotavaa yksinäisyytta. Levy on eheä kokonaisuus, mutta jokainen kappaleista on omanlaisensa karmiva huuto pimeydestä.
Toivottoman White Chalkin syvyyksistä käsin millään pilvellä ei ole hopeareunusta, mutta albumin melankolia oikeuttaa kaikki mahdolliset kurjat tunteet.
Levy on täydellinen itku-soundtrack kaikkiin elämän kriiseihin. Jos sellaisia ei ole, albumin hyytävä tunnelma tarjoaa niistä hyvän simulaation.