Tapahtui tuntureiden takana
”Siellä on hyttysiä, ulkovessat, pahaa ruokaa, ylämäkeä. Ja karhuja! Inhoan nukkua ulkona ja muutenkin koko Lappi on aika semmonen että ei kiitos”, vastaan ystävälleni, joka kyselee halukkaita mukaan Lapin vaellukselle.
Elän tavallista kaupunkilaisen elämää. Vaikka olen viettänyt lapsuuteni maaseudulla ja harrastanut partiota, vuodet ovat tuoneet mukanaan mukavuudenhalun: ulkona syömisen, meikkien ja vaatteiden ostamisen ja sen, että mökkeilykutsuun vastaan:
”Muuten joo, mutta Pohjois-Karjala…”
Ajatus vaeltamisesta tuntuu maailman inhottavimmalta asialta ja siksi se alkaa myös kiinnostaa. Pärjäänkö luonnossa?
Ennen pitkää huomaan lupautuvani innokkaan ystäväni matkaan. Kohteeksemme valikoituu nettisurffailun perusteella Pyhä-Luoston kansallispuisto Itä-Lapissa.
Kun aamuyö koittaa, lastaamme auton ja suuntaamme pohjoiseen. Oulun jälkeen tapahtuu jotain: olemme tulleet Lappiin. 150 kilometrin matkalla emme näe yhtään kauppaa emmekä yhtään huoltoasemaa. Muutama nainen ulkoiluttaa koiria.
Missä kaikki ihmiset ovat? Mitä täällä asuvat ihmiset tekevät työkseen? Mitä sitten, kun haluaa tehdä pullataikinaa, lähtee kauppaan ja unohtaa ostaa maidon?
Saavumme illalla Luostolle. Vaatekappale kerrallaan luovumme tutusta maailmasta ja siirrymme käytännöllisyyteen. Vaatteet pitävät vettä, ja huivit estävät hyttysiä pääsemästä iholle.
Rinkka tuntuu pahalta selässä, kun lähdemme kiipeämään parkkipaikalta kohti Ukko-Luoston tunturia. Tänään meillä on edessämme jopa vaelluksen vaikeakulkuisinta maastoa.
Kun reilut 500 metriä korkean Ukko-Luoston laella salamoi, sataa rakeita ja edessä on laskeutuminen kivikkoon, itkisin, jos kiukultani jaksaisin.
Kun pääsemme määränpäähän sateiseen Lampivaaraan, pystytämme teltan sisälle laavuun. Toimintaa hidastaa se, ettei telttaa ole suunniteltu pystytettäväksi laavuun eikä laavua suunniteltu pitämään sisällään telttaa.
Kun saan päälleni ainoat kuivat vaatekappaleeni ja kömmin makuupussiin, oloni on hetken ajan kotoisa.
”Anna ne hedelmät niin syödään iltapalaa”, sanon ystävälleni.
”En mä niitä ottanut mukaan, eikös sun pitänyt?” kuuluu vastaus. Olemme siis ilman iltapalaa. Huomaamme myös, ettemme ole ottaneet mukaan tulitikkuja.
Yö on tuskainen. On kylmä, vaikka muualla Suomessa on yhä kesäistä. Makuupussit ovat ohuet kesäpussit, ja sentin paksuinen makuualusta ei pelasta laavun kovalta puulattialta.
Syömme aamupalan Lampivaaran kahviossa. Hetken aikaa luonto on oven takana ja minä olen sisällä ja muistan, että maailmassa on sellaisiakin asioita kuin kaakao.
Kahvion työntekijät Teija Sivosuo ja Tomi Reijonen selittävät, miksi emme törmää Lampivaarassa muihin vaeltajiin.
”Lampivaara on suosittu talvikohde. Tämä on hiihtoreitin varrella ja tunnetaan etenkin latukahvilana.”
Kesällä asiakaskunta koostuu lähinnä ametistikaivoksella vierailijoista, mutta talvella turistit löytävät Lampivaaraan.
”Muun muassa venäläisiä ja aasialaisia käy paljon – onhan meillä Pohjois-Suomen parhaat munkit!” Reijonen mainostaa.
Kun kysyn, tunnistaako meitä ensikertalaisiksi, Sivosuo nauraa ja kehottaa ottamaan tulitikut seuraavalla kerralla mukaan.
”Ammattivaeltajat kyllä erottaa”, kaksikko toteaa yhteen ääneen ja lähettää meidät matkaan tulitikkujen kera.
Tajuan, että rinkkani säädöt ovat olleet koko edellisen päivän miten sattuu. Kun saan rinkan kohdilleen, lantion kohdalta tarpeeksi tiukalle, kävely helpottuu kummasti.
Kohteenamme on Huttuloman autiotupa, jonne on matkaa Lampivaarasta 13 kilometriä. Metsää riittää ympärillämme, ja olemme kahdestaan kilometri toisensa perään.