Arvio: Itsemurhan sanakirja on elämän monisyisyyden ylistys

Janin, Carlos (suom. Dougan, Anne): Itsemurhan sanakirja (Radium-kirjat, 2014)

Urotekona voi pitää itsemurhaa käsittelevää kirjaa, joka ei ole masentava. Tällaisen kunniamaininnan ansaitsee Carlos Janin (s. 1944) teoksestaan Itsemurhan sanakirja. Vuonna 2008 ilmestynyt alkuperäisteos Diccionario del suicidio käsittelee itsemurhaa hakuteoksen tavoin. Poikkitieteellinen teos on kuitenkin enemmän lukuteos kuin samaa määritelmää kantavat kumppaninsa.

Tuhatkunta hakusanaa määrittelee aihetta monelta kantilta. Lähinnä todellisia ja fiktiivisiä henkilöitä, mytologioita ja itsemurhatapoja käsittelevä teos on ylivertaisimmillaan tuodessaan esiin filosofien pohdintoja itsemurhasta. Yhtä innoissani olin viimeksi, kun löysin vuonna 2009 ilmestyneen Jani Kaaron teoksen Kaiken oudon ensyklopedia.

Romaaneja ja satukirjoja aikaisemmin julkaissut Carlos Janin ei sorru ylitsevuotavaan romantisointiin, vaikka niin voisi johdannosta päätellä: ”Itsemurhanteko edellyttää paitsi hyvää fyysistä kuntoa myös tarmokkuutta, tervejärkisyyttä ja erityisen lujaa tahtoa. Masentunut ei tapa itseään montun pohjalla ollessaan vaan vasta sieltä ylös päästyään ja oivaltaessaan, ettei halua pudota uudestaan.”

Kuuluisuuksien itsemurhilla mässäilyn sijaan Janin kysyy, miksi elämällä on niin suuri itseisarvo.  Kuolema omasta toimesta on edelleen tabu, vaikka kuoleman symboleihin, kuten pääkalloihin, ei voi olla törmäämättä katukuvassa.

Teos on ajatuksia herättävä kahvipöytäkirja universaalista aiheesta. Kenellä nyt ei olisi sanottavaa oikeudesta kuolla. Ihminen on loputtoman kiinnostunut itsestään kuollessaankin. Niin kuin Veijo Meri rustasi: ”Oma kuviteltu kuolema, se on vallan ihana, se tappaa kaikki muut, paitsi ei minua. ”

Sanna-Kaisa Lähdeaho