Klassikkoni: Rakas pikselimies
Olen juuri saanut käteeni suorakulmion muotoisen peliohjaimen, pienen ja siron. Poreilen innosta.
Lättähattuinen Mario kiihdyttää askeleensa juoksuksi. Boing, boing – Mario hyppii ja kerää kolikoita. Kysymysmerkin takaa pomppaa sieni, jota päin juoksemalla pikkuruinen Mario kasvaa paria vaatekokoa suuremmaksi.
Mario-parka hyppää vahingossa ensimmäiseen rotkoon, joka pelikentällä tulee vastaan. Taitoni ovat ruostuneet. Äänitehoste ilkkuu hengenmenetykselle. En luovuta, vaan onnistun loikkimaan kentän läpi. Lopulta hyppään voiton merkiksi lipputankoon ja etenen seuraavaan kenttään.
Super Mario Bros -peli julkaistiin Nintendolle vuonna 1985. Hahmon juuret ovat kuitenkin vanhemmat. Mario seikkaili jo Donkey Kong -pelissä ennen tätä.
Minulle ainut Mario on 8-bittisellä Nintendolla seikkaillut pikselimies, johon tutustuin 1990-luvulla, kun vanhempani taipuivat pitkän neuvottelun jälkeen hankkimaan Nintendon.
Pelin ykkösosa on klassikko, mutta kiinnostavampi on kolmonen, jossa seikkaillaan niin aavikolla kuin veden alla. Sammakkopuvussa uinti sujuu, ja hännän avulla pääsee lentämään.
Marion koukuttavuus perustuu tarinaan – hahmon tehtävänä on taistella pahaa vastaan ja pelastaa prinsessa. Putkimiehen ammatissa toimiva Mario ja veljensä Luigi ovat tavallisuudessaan samaistuttavia hahmoja.
Ei ole ihme, että Marion hahmo elää yhä Nintendolla. Kun siskonlapseni houkuttelivat pelaamaan Nintendo DS -käsikonsolilla Super Marion uusimpia versioita, olin hämmentynyt. Kolmiulotteista liikkumista oli vaikea hahmottaa. Ulkoasu oli liian pramea.
Minun Marioni on ikuisesti pikselimössöinen.