Klassikkoni: Saippuan viemää
Kauniit ja rohkeat, Dynastia, Sunset Beach, Passions ja Päivien viemää.
On aika tulla kaapista ulos ja myöntää, että pitkään olin koukussa saippuasarjoihin. Yksi lapsuusmuistoistani on se, kuinka katsoin isovanhempieni kanssa sohvalla Dynastiaa.
Tämän jälkeen tulivat muut. Päivien viemää -sarjaa katsoin pisimpäään, sillä se oli ilmeisesti saanut koukutettua tarpeeksi katsojia, jotta Nelonen näytti sarjaa useita vuosia.
Saippuasarjat ovat aliarvostettuja.
Saippuasarjoissa näytteleminen on kovaa työtä, sillä kuvaustahti on nopea. Katsojan kannalta ne ovat loistavia, koska saippuasarjoissa voi tapahtua mitä tahansa. Yksi roolihahmo voi löytää vahingossa kadonneen kaksoissiskonsa Skypessä ja toinen murhata lähes kaikki sarjan henkilöt, ja silti kukaan ei olekaan kuollut.
Jossain vaiheessa, ehkä lukioikäisenä, saippuasarjat jäivät.
En enää jaksanut pysähtyä television ääreen kello 16.40, jolloin Päivien viemää alkoi.
Luulen, että kyllästymisen sijaan kyse oli jostain muusta: olin jo oppinut kaikista tärkeimmät asiat elämästä saippuasarjoja katselemalla.
Näitä oppeja ovat esimerkiksi seuraavat:
Pitää osata varautua siihen, että puhelimessa ei ole kenttää juuri silloin, kun on pahassa paikassa.
Koskaan ei kannata puhua itsekseen suurimpia salaisuuksia ääneen, sillä joku varmasti kuulee ne.
Myös kohtalokas, pitkä, tuijottava katse on tärkeimpiä saippuasarjojen tarjoamia oppeja.