Akateeminen vapaus on kuollut
Akateeminen vapaus. Se on suurin asia, jota olen odottanut päästyäni yliopistoon opiskelemaan journalistiikkaa. Viimeinkin saan valita, mitä ja miten opiskelen. Ei enää pakkopullana turhia kursseja saati tunneilla istumista.
Mutta sitten yliopisto antoi turpiin totuudella.
Olen aina ollut huono oppimaan kuuntelemalla. Tunnollisena olen silti kiltisti istunut aloillani luokassa koko koulu-urani. Kuitenkin vasta, kun sain itse lukea ja kirjoittaa, tieto jäi päähäni.
Samaan aikaan kuuntelin tuttujen puheita suuresta ja mahtavasta akateemisesta vapaudesta.
Mitä akateeminen vapaus sitten tarkoittaa?
Se on oikeutta tehdä opiskeluun liittyviä valintoja, suunnitella opintoja ja osallistua opetukseen. Se on myös vastuuta omasta oppimisesta ja opintojen etenemisestä.
Joku voisi ehkä sanoa, että odotukseni olivat naiiveja. Silti yliopiston alettua huomasin jo ensimmäisinä viikkoina, että lukujärjestykseni täyttyy pelkistä pakollisista kursseista, jotka teettävät tuplasti töitä suhteessa opintopisteisiin.
Tähän mennessä olen muun muassa oppinut tekemään Power Point -esitelmän ja harjoitellut kuuntelemista. Kuulostaa aivan alakoululta.
Monet kurssit alkavat saarnalla siitä, kuinka paikalla on oltava ja poissa saa olla korkeintaan viidesosan tunneista.
Verrataanpa lukioon. Omassa koulussani sai olla kolmanneksen tunneista poissa. Ongelma ei koske vain journalistiikan vaan myös esimerkiksi kielten opiskelijoita.
Moni yliopisto-opiskelija käy samaan aikaan töissä, joten aina tunnille ei pääse. Välillä kursseja on myös päällekkäin eikä flunssaltakaan voi välttyä. Kaikki eivät opi luennolla istumalla, ja anteeksi nyt vain – joskus ei huvita mennä
luennolle.
Poissaolojen laskeminen tunnin tarkkuudella ei palvele kenenkään etua. Aikuisena haluan vastata omasta opiskelustani, mutta edes yliopisto ei luota nuoreen opiskelijaan. Holhousyhteiskunta jyllää vielä korkeimmalla mahdollisella koulutusasteella.
Samaan aikaan, kun läsnäololista kiertää luennoilla, hallitus pyrkii saamaan opiskelijat veronmaksajiksi mahdollisimman pian ja pitkäksi aikaa. Toiseen samantasoiseen tutkintoon ei enää saa opintotukea vuoden 2015 syksystä alkaen. Hyvän ihmisen ihanteeksi on tullut osua alavalinnassa kerralla häränsilmään.
Viime keväänä osa korkeakouluista otti käyttöön hakukiintiöt ensikertalaisille. Moni korkeakoulu, Tampereen yliopisto mukaan lukien, on ilmoittanut ottavansa kiintiöt käyttöön vuoden 2016 yhteishaussa.
Uudistusten tarkoituksena on lakiesityksen luonnoksen mukaan ”nopeuttaa korkeakoulutuksesta työmarkkinoille siirtymistä ja kohentaa työllisyysastetta”.
Tavoite on sinällään hyvä, mutta loppupeleissä yliopisto ja hallitus antavat turpiin myös itselleen. Mitä tulevaisuudessa tutkitaan, kun kaikki luovuus ja ajattelu on tapettu pakollisuudella ja valmistumiskiireellä?
Uraputkessa väsytään kauan ennen eläkeikää, pahimmillaan sairastutaan ja masennutaan.
Veronmaksujen on annettu mennä tärkeysjärjestyksessä kaiken ohi. Suomi jää sivistysvaltiona muista jälkeen, jos kehitykselle, uusille ideoille, kokeiluille ja yrityksille ei anneta tilaa. Se vaatii oppimisen eikä valmistumisen kunnioittamista.
Jos suunta ei muutu, on vaikea nähdä, miten yliopisto toteuttaa tehtäväänsä tutkimuksesta, sivistyksestä ja elinikäisestä oppimisesta. Akateeminen vapaus on kuollut ja niin on kohta yliopistokin sellaisena kuin sen tunnemme.
Kirjoittaja on journalistiikan opiskelija ja vapaa toimittaja.