Kulttuuri
17.3.2015

Arvio: Kansakoulusta maailman takapihalle

Aimo Räsäsen esittämä Kai Kotala (edessä vas.) saa yleisön repeämään.

Hevosten keinu (ohjaus & käsikirjoitus: Sirkku Peltola, Tampereen työväen teatteri)

Sanna-Kaisa Lähdeaho, teksti & Kari Sunnari, kuva

Kuin esteettisen fine dining -kokonaisuuden jälkeen pöytään kannettaisiin nälän oikeasti vievä hampurilaisateria keittiömestarin terveisinä: teatterinnälkäisen tarpeet tulevat siinä määrin tyydytettyä Sirkku Peltolan Hevosten keinu -esityksessä. Peltola osaa yhdistää maalaisromantiikkaa, yhteiskunnallisia kysymyksiä, sarjakuvaa, sirkusta ja nokkelaa dialogia saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Hän voi olla ylpeä siitä, ettei ole sarjan ensimmäisen osan (Suomen hevonen, 2004) menestyksen myötä tehnyt samaa esitystä toistamiseen. Sukusaaga on edennyt jo neljänteen osaan, jossa Kotalan perhe pöllähtää keskelle Romanian autiomaata.

 

Hevosten keinussa tarkastellaan selviytymiskykyistä ihmistä. Hevosenlihaskandaali, ihmiskauppa ja kerjääminen eivät saa Peltolan luomia henkilöhahmoja solmimaan hirttoköyttä. Ahdistumisen sijaan nähdään, miten ihminen sisustaa kodin autiomaahan tai mistä koditon, autoton rekkamies saa hyvänolon tunteen.

Neljännessä osassa vetovastuu on siirtynyt Äiteeltä (Maria Aro) ja Aililta (Tuire Salenius) perheen nelikymppiselle teinihevarille. Tauotonta puhetta tuottava, Aimo Räsäsen esittämä Kai Kotala nousee asemaan, jossa hän irrottaa naurut vain saapastelemalla lavalle.

Kotalan perheen aforistimaiseen dialogiin pääsee sisälle, vaikkei olisi istunut teatterissa viimeiseen kymmeneen vuoteen. Suvun tuorein jäsen, 9-vuotias Tiikeri (Emmi Kaislakari)  kertaa tapahtuneita. Toisto tuo aikaisemmat osat nähneelle kotoisan aidon tunteen: aivan kuin todellisissakin perheissä, menneistä asioista ei päästä yli edes vuosikymmenien kuluessa.