Arvio: Jäihän se vähän kyrpimään
Vituttaa Tampereen ylioppilasteatterissa 2.5. saakka
Kun esityksen nimi on Vituttaa, on perusteltua kirjoittaa käsiohjelma Comic Sans -kirjasintyylillä. Kuulun ryhmään, jota tuo fontti ärsyttää. Tämä alkaa hyvin.
Tampereen ylioppilasteatterin työryhmä lähti pohtimaan alkuvoimista syvintä, vitutusta. Kaltaiseni kyrpiintymään taipuvainen ihminen on helppo houkutella katsomoon. Ylioppilasteatterin kohtaustilkkutäkissä parhaat saumat muodostuvat musiikkinumeroista. Soundtrackin ostaisin koska vaan. Muuten show jää irrallisten mietelmien kimaraksi, eikä kovin hyvällä tavalla. Puuduttaa.
Lavalla on suurimman osan ajasta liikaa porukkaa ja käyttämätöntä rekvisiittaa. Puolilla kohtauksista olisi saanut heittää sitä kuuluisaa vesilintua.
Tyynyn kanssa pelleilevä miimikko ja nastoja suuhunsa mättäneet kilarikikattajat onnistuivat lähinnä haukotuttamaan, eivät edes vituttamaan. Kuminauhoilla naamaansa vääntelijöiden merkitys vitutuksen kosmoksessa meni ohi. Viimeisen kohtauksen aikana taas mietin, onko imelä halailu kamalinta tuubaa vai nerokkainta lällättelyä pitkään aikaan. En ole vieläkään täysin varma.
Itsemurha- ja kuolemantuomiokohtaukset sen sijaan kolahtivat. Sellaisten oivallusten takia katsomossa jaksoi istua. Vituttaa näyttää syntyneen pitkien improsessioiden seurauksena. Metodi voi parhaimmillaan pusertaa timantin, mutta tämä esitys jää levälleen.
Esityksen aikana mietin usein, että mitä vittua. Toisaalta, Vituttaa ennemmin kuin turpaansa ottaa.