Hyvinvointiyhteiskunta unohti kanssaihmisyyden
Vuosien mittaan olen pannut paljon papereita keräykseen, vienyt kirjoja divariin ja kantanut niitä yliopistolle otettaviksi. Myös tiedelehtien vuosikerrat ovat menneet muistiinpanojeni ja merkintöjeni mukana. Jäljelle on jäänyt yksittäiskappaleita, kuten Tiede & edistys -lehden numero, jossa on Ilkka Patoluodon (1946–1989) teksti Kuinka hyvinvointivaltio kohtelee kansalaisiaan.
Otsikon sana hyvinvointivaltio vaihtui jo 1990-luvulla hyvinvointiyhteiskunnaksi kertoen poliittisen linjan muutoksesta vasemmalta oikealle, oikeiston tietoisesta tahdosta vähentää julkista valtaa ja yhteisten resurssien jakoa.
Patoluoto muistelee sodanjälkeisen Helsingin Kallion kaupunginosan ”arvokkaiksi köyhiksi” kutsumiaan ihmisiä. Kaikinpuolisesta niukkuudesta (”he söivät huonosti, pukeutuivat kehnosti ja asuivat ahtaasti”) huolimatta arvokas köyhyys tarkoitti, että ”he olivat hoitaneet työnsä kunnolla. Heillä oli ammatti, jonka he olivat hallinneet hyvin”. Lisäksi he ”olivat usein onnistuneet kasvattamaan lapsensa” ja tunsivat olevansa osa yhteisöään, pääkaupungin proletaarista kaupunginosaa, ”jolla oli myös kieleen perustuva identiteetti”.
Näiden ihmisten arvokkuutta uhkasi joutuminen muiden varaan, mikä monille tarkoitti vanhainkotiin joutumista. Vanhainkoti takaisi heille kylläkin perustarpeet: ”Ehkä ensimmäistä kertaa elämässään he voisivat elää huoletta, koska heidän ei enää tulisi itse huolehtia päivittäisten välttämättömien fyysisten tarpeiden tyydyttämisestä.” Mutta samalla he joutuisivat luopumaan arvokkuudestaan ja ”heitä kohdeltaisiin enää pelkästään ihmisinä”, mikä olisi heille samaa kuin ”syöttiläänä kohteleminen”.
Patoluodon määritelmän mukaan ”syöttiläät voivat olla yhtä hyvin ihmisiä kuin eläimiäkin. Heillä ei enää olisi mitään, mille he voisivat rakentaa oman henkilökohtaisen integriteettinsä: ei kotia, ei perhettä, ei yhteisön tuomaa, osittain menneisyyden varaan rakentuvaa tunnustusta eikä edes omaa kieltä.”
Hyvinvointivaltio on huolehtinut pitkään laajasta perustarpeiden joukosta suhtautuen kansalaisiin kuin muukalaisiin: se on jotakuinkin pitänyt huolen perustarpeista, muttei ole ollut kiinnostunut, elävätkö he hyvin tai pystyvätkö he ilmaisemaan ”omat tarpeensa ja sanomaan, mitä muuta he haluavat kuin ruokaa ja suojan”. Tämä on tasa-arvoisuutta, jossa kaikki ovat inhimillisiä olioita vailla yksilöllisiä ominaisuuksia. Mutta Patoluodon mukaan on muutakin: kanssaihmisyys, jossa jokaista kohdellaan hänen yksilölliset ominaisuutensa huomioon ottaen. ”Kaikkien kohteleminen keskenään tasa-arvoisina on hyvän elämän välttämätön”, muttei riittävä edellytys, sillä hyvässä yhteiskunnassa ihmisiin olisi suhtauduttava tasavertaisina ja erilaisina.
Patoluodon teksti vaikuttaa nyt, kapitalistisen talouden kriisin ja ihmisten pakkomuuttojen aikakaudella, suorastaan optimistiselta, sillä siinähän oletetaan, että meidän olisi mahdollista tavoitella ”kanssaihmisyyttä” tasa-arvoisuuden ylempänä asteena. Kun tekstistä leikkaa tähän päivään, huomaa, ettei keskustelua enää käydä tuollaisella asteikolla. Enää kysymys ei ole siitä, mitä Marx (ja ehkä myös Patoluoto) tarkoittaa periaatteella ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”. Nyt tapellaan murusista.
Mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän joutuu kansallisvaltiotakin voimakkaampien aaltojen, kuten sodan, ääriuskonnollisten aatteiden tai kansainvälisen politiikan heiteltäväksi, kuten Eurooppaan ja maahamme tuleville ihmisille on käynyt? Miten käy, kun ei enää ole ”kotia, ei perhettä, ei yhteisön tuomaa, osittain menneisyyden varaan rakentuvaa tunnustusta eikä edes omaa kieltä”? Missä silloin on tasa-arvo, missä kanssaihmisyys?