Klassikkoni: Lähtemätön Potter-mania
Sain 11-vuotiaana kutsun Tylypahkaan – joskaan en siihen oikeaan vaan virtuaaliseen.
Ilmiön nimi oli nettiroolipelaaminen. 2000-luvun alun Harry Potter -kuume tarjosi peliin hulppean mielikuvitusmaailman. Ideana oli luoda kuvitteellinen minähahmo, jonka elämästä kirjoitettiin keskustelufoorumille. Tarinaan vastasi toinen pelaaja omalla hahmollaan, ja tuloksena oli jonkinlainen jatkotarina. Vaihtoehtoinen minä kävi tunneilla, tienasi tupapisteitä ja loi ihmissuhteita.
Potter-hypen kulta-aikoina virtuaalikouluja oli kaikkialla. Monet harrastajat muistavat legendaarisen Erican ja Pennyn Tylypahkan, jossa oli kuvalinkitetty ulkoasu. Linkkien takaa paljastui luokkia ja salakäytäviä. Oli myös valtava määrä vaatimattomampia taikaopistoja.
Kun kirjasarja päättyi vuonna 2007, netin taikaopistot kuolivat hitaasti kuin huonosti hoidetut hevoskotkat. Potter-sukupolvi kasvoi ja siirtyi vakavampien asioiden pariin.
Tai sitten ei. Pari vuotta sitten yliopistossa tapasin roolipelitutun, joka kertoi, että osa taikaopistoista on yhä elossa. Pelaaminen oli muuttunut varhaisteinien minäleikeistä korkeakouluopiskelijoiden nostalgiaksi – irrottautumiseksi arjesta sanojen taikuudella.
Puin koulukaavun ylleni ja palasin Tylypahkaan. Taikaopistoni pelaajien keski-ikä on yli 18 vuotta. Koulu itse täytti lokakuussa 2015 kymmenen vuotta.
Harry potter -villitys alkoi tästä kirjasta. Alkuperäisteos on vuodelta 1997, ja suomeksi kirja ilmestyi 1998. Kuva: Tammi.