Kokouksia, lukupiirejä ja vallankumous – mitä anarkistit oikeasti tekevät?
Anarkistit vastustavat valtarakenteita, mutta tekevät sen omissa ryhmissään kokoustamalla melko perinteiseen tyyliin. Mistä anarkistien järjestäytymisessä on kyse?
Neljä miestä on pukeutunut liekkipipoihin ja kantaa syleissään kahdeksan A Le Coq -oluen satseja. Tämä ei ole Lahti, vaan Tullikamarinaukio opiskelijarientojen aikaan. Vallatonta.
Toisella puolella keskustaa suunnitellaan vakavampaa irtiottoa yhteiskunnasta. Näsilinnankadun toimistotilaan on saavuttu töistä, nyrkkeilyharjoituksista ja yliopistolta. Viisi miestä ja yksi nainen vitsailevat kimppalotosta ja vallankumouksesta. Läppäriinsä keskittynyt kirjuri ottaa huikan vettä uusiokäytetystä viinapullosta.
Sotkuisessa tilassa kokoontuu Tampereen anarkistiliitto TAL. Liitto kokoustaa kahden viikon välein. Tänään sen aiheina ovat muun muassa rahalahjoitus salatulle serverille ja pakolaisaktivistin lennättäminen Suomeen.
Anarkistit vastustavat hierarkioita. Tämän vuoksi artikkeliin haastatellut henkilöt korostavat edustavansa ainoastaan itseään eivätkä esimerkiksi tekstissä mainittuja järjestöjä tai muita niiden piirissä toimivia henkilöitä. Yksi paikallisaktiiveista on Patrik Nikanne, joka on ollut mukana TAL:n toiminnassa keväästä lähtien. Nykyistä yhteiskuntajärjestelmää hän pitää epätasa-arvoisena, epädemokraattisena ja yleisesti kestämättömänä.
Myös Tampereelta löytyy runsaasti tekemistä, jossa anarkistit eivät kanna banderolleja tai astaloita.
Moni ongelma johtuu anarkistien mielestä juuri hierarkioista eli vallan epätasaisesta jakautumisesta. Anarkistin voikin Nikanteen mukaan yksinkertaistaa ihmiseksi, joka kannattaa mahdollisimman hierarkiatonta järjestäytymistä. Tämän vuoksi TAL ei ole rekisteröity yhdistys, eikä sille ole nimetty erillistä johtoa tai hallitusta.
”Voimakkaat hierarkiat tuovat ihmisistä pahimmat puolet esiin. Valtaosa järjestelmällisestä väkivallasta tapahtuu auktoriteettien nimissä.”
Julkisessa keskustelussa anarkismi yhdistyy usein väkivaltaan ja ”toiseen ääripäähän”. A-studiossa keskusteltiin elokuussa poliisin voimankäytöstä, kun anarkistien konsertti Helsingin Dallapénpuistossa keskeytettiin kyynelkaasulla. Useat silminnäkijät pitivät voimakeinoja vahvasti liioiteltuina. Poliisi kiisti syytökset.
Anarkisteja on harjattu huolella myös Tampereella. Perussuomalaisten Terhi Kiemunki kritisoi vuosi takaperin sitä, että anarkistista vastakulttuuritapahtuma Mustaa Pispalaa järjestetään kaupungin omistamissa Hirvitalossa ja Kurpitsatalossa.
”Ilkivaltaa harjoittavan anarkistisen ääriliikkeen kokoontumisia ei pidä verovaroin tukea”, hän kirjoitti blogitekstissään.
Toimintaan kuuluu muutakin kuin paikkojen rikkomista. Liikkeestä ei Suomessa ole juurikaan akateemista tutkimusta, mutta Tampereen yliopistolle palautettiin vuonna 2015 valtio-opin pro gradu -tutkielma, joka käsittelee anarkismin muotoja Väärinajattelija-lehdessä. Tekstissä kerrotaan kahteen eri otteeseen, kuinka Suomessa panostetaan ”rauhanomaiseen ja yhteisölliseen anarkistiseen toimintaan”. Kohdat viittaavat Helsingin Sanomien pitkään artikkeliin anarkismista vuodelta 2014.
Myös Tampereelta löytyy runsaasti tekemistä, jossa anarkistit eivät kanna banderolleja tai astaloita. TAL on järjestänyt viime syksystä lähtien julkisia Anarkiaa ja burgereita -tilaisuuksia, joissa myydään kasvishampurilaisia ja luennoidaan esimerkiksi fasismista ja anarkismin naishistoriasta. Anarkistinen Mansen Musta Risti (AMMR) järjestää kansankeittiöitä, jossa tarjotaan vegaanista ruokaa edulliseen hintaan. Järjestö on osa kansainvälistä Anarchist Black Cross -liikettä, joka tukee vangittuja aktivisteja ympäri maailmaa. Rahat lahjoitetaan vangeille ja heille kirjoitetaan myös kirjeitä.
Kaiken tämän taustalla on vapaaehtoistoimintaa. Se tarkoittaa kokouksia, omaehtoisia tapaamisia, suunnittelua ja vastuun jakamista. Kuinka se yhdistyy ideologiaan, jonka mielestä suurin osa nykyisistä valtarakenteista ei ole oikeutettuja?
Se tarkoittaa kokouksia, omaehtoisia tapaamisia, suunnittelua ja vastuun jakamista. Kuinka se yhdistyy ideologiaan, jonka mielestä suurin osa nykyisistä valtarakenteista ei ole oikeutettuja?
Kokoustajat ovat äänessä kutakuinkin saman verran – toimistossa on vain yksi hiljaisempi, joka kommentoi harvakseltaan. Välillä kirjuri Teemu ottaa esityslistan puheeksi ja kysyy, onko edellisestä aiheesta vielä keskusteltavaa. Hän kiistää olevansa puheenjohtaja. Kokouksen nainen, Sonja Lampinen, kertoo, ettei pöytäkirjan pitäjä oletusarvoisesti johda keskustelua. Hän käyttää kokouksen johtamistavasta termiä ”kollektiivinen fasilitointi”.
”Ainakin tällä hetkellä TAL:n kokouksien porukka tuntee toisensa niin hyvin, että kaikki huolehtivat keskustelun soljumisesta eteenpäin.”
Kirjurin rooli päätyy kokouksessa sille, joka saapuu paikalle ajoissa ja jolla on tietokone mukanaan. Kirjoitusvuoroja pyritään kierrättämään. Patrik Nikannetta vastapäätä istuva Olli kertoo pitäneensä viime aikoina pöytäkirjaa melko usein.
Anarkistit karttavat toiminnassaan yhdistyksiä, koska ne vaativat lain mukaan puheenjohtajan. Tämän vuoksi TAL, helsinkiläinen A-ryhmä ja muutkin anarkistiset joukot ovat rekisteröimättömiä yhdistyksiä. Niistä käytetään kuitenkin muita ilmauksia: verkostoja, ryhmiä ja liittoja. Näiden toimintaa ei määritetä lakisääteisesti. Lampisen mielestä ryhmä on hyvä ilmaus asiayhteyteen.
”Se kuvaa toimintaa ja sitä, miten siinä on järjestäydytty. Joukko ihmisiä, jotka tapaavat silloin tällöin ja toimivat yhteisen tavoitteen eteen.”
”Globaali kapitalismi ja sitä ylläpitävät valtiot johtavat ihmiskuntaa tuhoon aiheuttamalla esimerkiksi luonnonkatastrofeja ja sotia”, Patrik Nikanne pohtii.
Rajanveto anarkistisiin järjestöihin on joskus vaikeaa. Lampinen käyttää tässä yhteydessä sanaparia ”julistuksellisesti anarkistinen”. Ero tehdään sen vuoksi, että anarkistiryhmien lisäksi on myös porukoita, joissa on anarkistien lisäksi henkilöitä muistakin taustoista. Niillä on usein yhteisiä toimintaperiaatteita anarkistiryhmien kanssa.
Esimerkiksi klovnipartio Loldiers of Odinilla tai Tampereellakin vaikuttaneella Koulutuslakko-ryhmittymällä ei ole yksittäistä johtajaa, kuten ei myöskään Oikeutta eläimille -järjestöllä. Anarkistihenkisiä ryhmittymiä on paljon ja ne hajoavat usein. Lampinen ei kuitenkaan usko, että yhteiskunnallisen muutoksen suunnittelemiseen ja toteuttamiseen tarvittaisiin isoa organisaatiota. Kun porukoita on paljon, kukin niistä voi tehdä asioita, jotka kokee itse tärkeiksi.
Helsinkiläisessä A-ryhmässä toimiva Antti Rautiainen huomauttaa, että ihmiset haluavat tehdä asioita sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa he tulevat toimeen. Se voi puolestaan johtaa sisäänpäinlämpiävyyteen.
”Se on anarkistiskenen miinus. Kyse on vapaaehtoistoiminnasta, josta kukaan ei saa palkkaa. Siksi on ymmärrettävää, että homma toimii kaveripohjalta”.
TAL:in kokous on kuusihenkinen. Tätä pienempiä kokouksia ei paikallaolijoiden mukaan juuri pidetäkään. Iältään he ovat pari-kolmekymppisiä. Perttu työskentelee ohjelmistoasiantuntijana. Patrik opiskelee psykologiaa ja filosofiaa, Ollilla on sosiaaliantropologian opinnot gradua vaille valmiina. Sonja tekee töitä toimittajana. Teemu ja Tapio eivät ole työelämässä, mutta molemmat ovat tahoillaan huoltajina pienille lapsille. Aiemmin Tapio on ollut IT-alalla käyttöliittymäsuunnittelijana.
Kaikki osaavat sujuvasti kokouskäytännöt. Puheenvuoroa pyydetään sormea nostamalla, ja hiljaisuuden tullen Nikanne katsoo vielä ympärilleen, jos jollain muullakin on sanottavaa. Puheenvuorojen aikana osoitetaan samanmielisyyttä heiluttamalla ylösnostettua kämmentä nopeasti.
Kokouksessa TAL päättää antaa rahaa kansainväliselle Riseup-sivustolle, joka tarjoaa salattuja sähköposteja aktivisteille. Vapaaehtoisvoimin pyörivä palvelu on rahaongelmissa, joten TAL päättää osallistua kuluihin. Teemu ehdottaa, että tilillä olevista 800 eurosta lahjoitetaan satanen. Ehdotus hyväksytään sellaisenaan.
Ja jos joku onkin eri mieltä, aiheesta keskustellaan. Anarkistit eivät tee päätöksiä, elleivät kaikki ole samaa mieltä. Tätä kutsutaan konsensuspäätöksenteoksi. Helsingin Sanomien artikkelissa anarkisteja verrattiin tämän vuoksi ruotsalaisiin.
Aina päätöksiä ei tehdä heti. Olli kertoo Helsingissä esiintyneestä saksalaisaktivisista, joka vastustaa pakolaisten palauttamista kotimaihinsa. Hän ehdottaa, voisiko aktivistin lennättää puhumaan Tampereelle, koska lennot ovat edullisia. Keskustelu rönsyää nopeasti Ryanairin kulta-aikojen muisteluksi. Asia jätetään pohdittavaksi.
Sonja Lampinen on ollut mukana anarkistitoiminnassa muutaman vuoden. Hänen mukaansa anarkistinen toiminta perustuu omatoimisuuteen. Järjestö voi tarjota tuen ja tarpeistoa, mutta jokaisen omalle vastuulle jää suunnitelmien käytännön toteutus.
Yhdistyslaki
Yhdistyslaki säätelee yhdistysten toimintaa Suomessa. Sitä on päivitetty viimeksi
vuonna 2010.
Yhdistyksen saa perustaa aatteellisen tarkoituksen yhteistä toteuttamista varten. Tarkoitus ei saa olla lain tai hyvien tapojen vastainen.
Yhdistyksellä pitää olla hallitus, joka edustaa yhdistystä ja johon kuuluu vähintään kolme jäsentä. Hallituksen pitää huolehtia, että yhdistyksen varainhoito on järjestetty luotettavasti.
Hallituksella pitää olla puheenjohtaja, joka ei saa olla vajaavaltainen.
Lähde: finlex.fi
Hierarkian karttaminen ei ole estänyt anarkististen kattojärjestön perustamista. Vuonna 2015 mediassa uutisoitiin uuden maanlaajuisen anarkistiliitto Alustan perustamisesta. Päivystäväksi anarkistiksi julistautunut Suvi Auvinen kommentoi tuolloin aihetta Helsingin Sanomille:
”Liitolla ei tietenkään ole johtoa. Se ei sovi ideologiaan.”
Sitä ei kuitenkaan kerrottu, että yhdistysrekisteristä löytyy Suomen anarkistiliikkeen tuki ry. Sen hallituksen jäseninä on A-ryhmän Antti Rautiainen ja muita anarkisteja. Yhdistys perustettiin vuonna 2013 ja se hoitaa muun muassa Alustan ja Anarkistisen Mustan Ristin raha-asioita. Vastaavanlainen järjestely on myös Oikeutta eläimille -järjestöllä, jonka tukiyhdistyksen hallituksessa on esimerkiksi sikatiloja kuvanneita aktivisteja.
”Jos haluaa pyörittää rahaliikennettä Suomessa joutumatta kuseen, on pakko toimia kapitalistisessa järjestelmässä. Minua kiinnostaa se, miten näille jutuille saa mahdollisimman paljon huomiota”, Rautiainen sanoo.
”Jos haluaa pyörittää rahaliikennettä Suomessa joutumatta kuseen, on pakko toimia kapitalistisessa järjestelmässä. Minua kiinnostaa se, miten näille jutuille saa mahdollisimman paljon huomiota”
Huomion saamiseksi järjestöjen pitäisi olla mahdollisimman avoimia, mutta aina se ei onnistu. Suurin syy tähän on Rautiaisen mukaan se, että anarkistit harjoittavat kansalaistottelemattomuutta.
”Aina kun aletaan tehdä jotain enemmän tai vähemmän laitonta, avoimuus kärsii. Ei voi kuitenkaan olettaa, että pelkästään laillisella toiminnalla pystyisi olemaan tehokas.”
Sisäministeriö julkaisi elokuussa väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsauksen. Sen mukaan ”äärivasemmistolainen ekstremistinen väkivalta” liittyy useimmiten tiettyihin tapahtumiin, joita järjestävät ”yksittäiset anarkistit tai anarkistihenkiset aktivistit”. Katsauksen mukaan Suomessa tehtiin viime vuonna 16 äärivasemmistolaista rikosta. Näistä 11 oli virkamiehen vastustamista, 3 virkamiehen väkivaltaista vastustamista ja yhdessä vastustettiin järjestystä ylläpitävää henkilöä. Lisäksi on kirjattu yksi hallussapitorikos vahingoittamiseen sopivasta esineestä. Rikoksista 14 tapahtui itsenäisyyspäivänä järjestetyssä antifasistisessa mielenosoituksessa.
Vuonna 2009 julkaistiin poliisin pitkän aikavälin henkilöstötarpeiden suunnitelma Poliisi 2020. Siinä anarkiaa pidettiin yhtenä pienimmistä turvallisuusuhista. Sen synonyymeiksi oli annettu mellakat, ilkivalta ja kansalaistottelemattomuus. Tekstin vuonna 2011 tehdyssä päivityksessä kerrotaan, että verkossa tapahtuvan uusyhteisöllisyyden vuoksi myös anarkia kasvaa ja kaduille lähtemisen kynnys on entistä pienempi.
Kaikki anarkistit eivät kannata ilkivaltaa, mutta osa pitää sitä hyväksyttynä tapana saada asioille huomiota. Helsingin Anarkistinen Musta Risti perusti kesäkuussa rahaston, josta voi saada tukea poliittisilla toimilla saatujen sakkojen maksamiseksi. Jos poliisin toimintaa helpottaa kiinniotto- tai kuulusteluvaiheessa, tukea ei myönnetä. Lakien rikkominen kiinnittää virkavallan huomion, sillä suojelupoliisi tarkkailee muiden ääriliikkeiden ohessa myös anarkisteja. Supon terrorismiasiantuntija, ylitarkastaja Tuomas Portaankorva muistuttaa, että anarkismissa ideologiana on valtiota vastustavia ajatuksia.
”Seuraamme ryhmiä, joiden ajattelussa on mahdollisuuksia valtion turvallisuuden vaarantamiseen. Suomessa ei kuitenkaan tällä hetkellä ole ääriliikkeitä, jotka olisivat uhka sille.”
Anarkistien järjestäytymiseen Portaankorva vastaa perusoikeuksilla. Suomessa on vapaus järjestäytymiseen, mielipiteeseen ja sen ilmaisemiseen.
”Laiton toiminta on se, jota pyrimme torjumaan.”
Anarkisteja on Suomessa muutama sata, arvioi A-ryhmän Antti Rautiainen. Tuomas Portaankorva vahvistaa, että Supon arvio lukumäärästä on samansuuntainen. Suuri osa anarkisteista on erilaisten ryhmittymien ulkopuolella. He toimivat itsenäisesti tai pienissä projekteissa ja järjestävät ihmisiä yhteen kokoavia talonvaltauksia, erilaisia keikkoja tai reagoivat muuten ajankohtaisiin aiheisiin. Anarkistishenkisistä tapahtumista ilmoitetaan Takku.net -sivuston kalenterissa.
Rautiaisen mukaan korkeintaan kymmenesosa anarkisteista on kiinnostunut järjestäytymisestä muodolliseen järjestöön. Hän kertoo, ettei pidä lainkaan varmana sitä, että Alusta pysyisi pystyssä. Muista anarkistijärjestöistä poiketen Alusta pyrkii ylläpitämään toimintaansa, vaikka sillä ei olisi ajankohtaista tekemistä. Tällä hetkellä suunnitteilla on rasismin ja fasismin vastainen kampanja Helsingissä. Muita projekteja ei ole käynnissä. Aikaisemmin Alusta oli mukana syyskuun Joukkovoima-mielenosoituksen toteuttamisessa, josta Rautiaisen mukaan hävisi puoluepoliittisuus heidän aloitteestaan.
”Anarkismissa ajatellaan, että kapitalismi kaatuisi itsekseen. Se ei näytä tapahtuvan, vaikka järjestelmä onkin ongelmissa.”
”Emme me elä missään tyhjiössä. Yhteiskunnan yleiset ongelmat koskevat myös meidän liikettämme”, 20 vuotta anarkistina ollut Antti Rautiainen sanoo.
Valtio-opin yliopistolehtori Mikko Lahtinen on se, jolta Tampereen yliopiston opiskelijat todennäköisimmin kuulevat anarkismista. Hän opettaa vuosittain ideologioita käsittelevää kurssia.
Anarkistien tapa käyttää ryhmän kaltaisia käsitteitä kertoo Lahtisen mielestä pelosta, että järjestäytyminen tuottaisi hierarkiaa. Hän nostaa esimerkiksi vihreät, jotka 1980-luvulla pienenä aktivistijärjestönä pelkäsivät puolueen perustamista. Anarkismin suosio taas kertoo hänen nähdäkseen siitä, että osa ihmisistä kokee, että heillä on liian vähän vaikutusmahdollisuuksia elitistisesti järjestäytyneessä nyky-yhteiskunnassa.
Lahtisen suhtautuminen anarkismiin on kaksijakoinen. Hänen mukaansa kyseessä on utopismin alalaji, jossa on hyviä puolia syvänä demokratian vaatimuksena ja kyseenalaistavana ajattelutapana. Toisaalta Lahtinen pitää anarkismia naiivina aatteena, jonka jäsenet eivät aina edes ole anarkisteja. Päinvastoin, monet ovat hänen mukaansa ajattelussaan hyvinkin hierarkkisia.
”He omaksuvat anarkismiksi kutsutun opin kyseenalaistamatta ja keskustelematta siitä ja kulkevat joukon mukana. Heidän pitäisi miettiä, ovatko he anarkisteja sivistysmielessä vai laumaeläimiä. En ole paljonkaan nähnyt heidän esittävän älyllisesti perusteltua kritiikkiä.”
Hän nostaa esille italialaisen Antonio Gramscin ajatuksen yhdistymisestä: yhteiskunnallista muutosta varten pitäisi luoda vastahegemoninen liittouma, johon tulisivat mukaan tavalliset ihmiset yli aaterajojen. Anarkistien eristäytyminen omiin klikkeihinsä onkin Mikko Lahtisen mukaan kaikista typerin poliittinen strategia. Hän uskoo, että anarkismi ei aiheuta muutosta, vaan voi korkeintaan olla siinä mukana yhtenä osatekijänä.
”Yhteiskunnan muutos vaatii huomattavasti pitkäjänteisempää ja hienostuneempaa suhdetta valtiovaltaan kuin anarkistien ajatus siitä, että se voidaan noin vain kumota. Mikään vaikutusvaltainen poliittinen liike ei voi perustua kertaratkaisuihin.”
”Millasta anarkismia se oikein on, ettei anneta ihmisten ajatella itse? Minusta se on totalitarismia.”
Lahtisen mielestä ongelmallista on myös anarkistien tavoite kaikkia koskettavasta utopiasta sen sijaan, että pyrittäisiin ottamaan ihmiset mukaan demokratiaan entistäkin paremmin.
”Millasta anarkismia se oikein on, ettei anneta ihmisten ajatella itse? Minusta se on totalitarismia.”
Myös anarkistien mielestä heidän aatteessaan on käytännön ongelmia. A-ryhmä on tunnustanut julkisesti ristiriidan siinä, että se kokoustaa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Uuden ylioppilastalon Kupoli-tilassa. Tila ei ole esteetön, vaikka järjestö vastustaa anarkisteina erilaisia syrjinnän muotoja. Toinen ongelma liittyy samanmielisyyteen. Sekä Rautiainen, Lampinen että Nikanne myöntävät, että konsensuksen tavoitteleminen ei ole ongelmatonta. Rautiainen kertoo, että joillekin anarkisteille järjestötoiminta pyörii täysin henkilödynamiikan ja hierarkiattomuuden tavoittelun ympärillä.
”Anarkisteilla on todella paljon kokouksia ja sosiaalisuutta. Se sulkee pois tietynlaisia ihmisiä”, Lampinen sanoo.
Kokoustamiseen käytettävä aika vaihtelee suuresti. Lampinen kertoo, että juoksevien asioiden hoitaminen sujuu usein nopeasti, kuten luvan saaminen sipulien hakemiseen tukusta.
”Anarkisteilla on paljon kokouksia ja sosiaalisuutta. Se sulkee pois tietynlaisia ihmisiä.”
Hyvin järjestelty kokous taas voi kestää parikin päivää, kuten Alustan yleiskokous. TAL:n ulkopuolella Lampinen kertoo käyneensä 4–6 tunnin mittaisiksi levinneissä kokouksissa, joita hän kuvaa hirviömäisiksi.
Kokouksissa pyritään siihen, että kaikkien mielipiteet olisivat tasa-arvoisia eivätkä vain äänekkäimmät saisi asioitaan läpi. Toisinaan keskusteluhierarkioita yritetään välttää fasilitaattoreilla eli erillisillä henkilöillä, jotka kokoavat pointteja helpottaakseen kaikkien äänen pääsyä kuuluviin. Sen lopullisesta toimivuudesta on kuitenkin eriäviä mielipiteitä.
”On väistämätöntä, että toiset osaavat sanoa asiat vakuuttavammin kuin toiset. Sitä ei voi välttää”, Rautiainen sanoo.
Patrik Nikanne uskoo, että konsensuspäätöksenteko voi parhaimmillaan ehkäistä enemmistön tyranniaa. Hän pitää kuitenkin riskinä eräänlaista vähemmistön tyranniaa, eli pienen porukan mahdollisuutta käyttää veto-oikeuttaan ja estää muiden kannalta edullisia päätöksiä.
Tampereen anarkistiliiton kokous päättyy puolentoista tunnin jälkeen, kun kello lähestyy kahdeksaa. Ihmisillä on kiire, osa on valitellut jo kokouksen aikana väsymystään. Puheenvuorojen pyytämisestäkin on lipsuttu illan aikana. Esityslistan loppu jätetään käsiteltäväksi seuraavaan kertaan.
Rautiainen muistuttaa, että anarkistitkin ovat ihmisiä, joilla on hyvät ja huonot päivänsä. Hän tyrmää ajatuksen, jonka mukaan anarkistit olisivat parempia kuin muut ihmiset.
Mutta onko anarkistien tavoite saavutettavissa? Nikanteen mielestä TAL:ssa on hyvä anarkia eli melko hierarkiattomia suhteita henkilöiden välillä. Rautiainen puolestaan ajattelee, että täydellinen anarkia on jotain ohimenevää, jota hän on havainnut vain muutamia sekunteja kerrallaan. Anarkistisen ideologian pohjalta toimiva yhteiskunta on hänen mielestään mahdollinen, vaikka epäileekin sen toteutumista omana elinaikanaan.
”Mutta sellaista yhteiskuntaa ei tule koskaan, missä kukaan ei olisi kusipää.”
Osa haastateltavista esiintyy vain etunimillään. Ollin ja Tapion nimet on muutettu.
Oikaistu 3.11.2016: Kupoli sijaitsee Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan Uuden ylioppilastalon tiloissa, ei Helsingin yliopiston tiloissa.