Klassikkoni: Elämää suurempi sirinä
Asuin vuosina 2009–2010 Kaustisella. Muutamana yönä raahasin omin luvin paikalliseen konserttisaliin äänentoistokamaa, ja huudatin ambient-musiikkia mahdollisimman lujalla.Yksi levyistä oli Pan Sonic -yhtyeen Kesto. Sen elektroninen jyrinä resonoi upeasti kivisessä hallissa. Livenä en vuonna 2010 hajonnutta duoa koskaan nähnyt.
Pan Sonicin toinen puolisko, Mika Vainio, on nyt kuollut. Nettini oli täynnä tätä uutista. 53-vuotiaan taiteilijan tapaturmaisen ja ennenaikaisen poismenon aiheuttama järkytys veti vertoja David Bowien kuolemalle. Twitter täyttyi indieartistien, kuten Nicolas Jaarin, Animal Collectiven ja Zola Jesusin surunvalitteluista. Vaatimattomaksi tunnetun säveltäjän vaikutusta ylistettiin The Guardianissa asti. Kuten monet muut suomalaiset avantgardistit, oli Vainiokin luonut uransa maailmalla.
Vainion musiikki on pelkistettyjä teollisia pulsseja ja staattista surinaa. Siinä ei ole mitään ylimääräistä. Tämä funktionalismi on antanut sille tarttumapintaa. Moni vakiintunut teknosoundi voidaan jäljittää Vainion ja Pan Sonicin koneiden paukkeeseen. Minua Vainion musiikissa kiehtovat tilallisuus ja hengittävyys. Se on voimakasta kuin höyrykoneen pauhu ja toisaalta kuulasta kuin sähkölinjojen sirinä pakkasyössä.
En keksi ketään, joka kuulostaisi kiivaimmillaankin niin hienovaraiselta ja harkitulta. Näin Mikan livenä kerran. Olisin halunnut nähdä toistekin. Ehkä tyydyn virittämään PA-laitteiston taas jonnekin, ja soitan Kestoa täysillä.
Mika vainio oli osa pan sonic -kokoonpanoa. Elektronisen musiikin edelläkävijä kuoli huhtikuussa 2017. Kuva: Joséphine Michel.