Emme saa ehkä koskaan selville, miten asiat oikeasti ovat, mutta voimme edes yrittää ymmärtää

PALJON TOISTELLUN sanonnan mukaan politiikassa asiat ovat hyvin usein sitä, miltä ne näyttävät. Muussa maailmassa näin ei ole juuri koskaan. Kaikki on yleensä aina monimutkaisempaa kuin mitä aluksi saattaisi erehtyä kuvittelemaan.

Kun tätä lehteä syyskuussa suunniteltiin, levisi Facebookissa erikoinen meemi. Aikuiset some-ihmiset ”osallistuivat” tai ”kiinnostuivat” toinen toistaan erikoisemmista tapahtumista. Uutisvirta oli hetken täynnä marsuja, nokkahuiluja, suklaahierontaa, ratsastusjousiammuntaa ja jättivihanneksia. Muutaman päivän se vaikutti täysin harmittomalta huvilta: mitä pahaa voi muka olla siinä, että klikkaa läpällä jotain tapahtumaa?

Pian tajuttiin, että osa tapahtumista on suunnattu lapsille, ja aikuiset pilasivat heidän ilonsa oikeassa maailmassa. Järjestäjien oli mahdotonta ennakoida, kuinka paljon ihmisiä paikalle oikeasti tulee, ja nokkelimmat kirjoittelivat tapahtumien seinille sopimattomuuksia. Osa hassuttelun kohteiksi päätyneistä tapahtumista peruttiin.

TÄSSÄ LEHDESSÄ yritetään ymmärtää, mitä muuta asiat ovat kuin sitä, miltä ne näyttävät.

Toimittaja Leena Pihkala käsittelee Tahdonko-esseessään tasa-arvoista avioliittolakia. Sen piti olla suomalaisen tasa-arvon huippuhetki ja odotettu juhla, joka yhdistäisi koko sateenkaarikansan. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Toimittaja Mikael Mattila puolestaan ”osallistui” ja osallistui Mäntsälän jättikasvisnäyttelyyn selvittääkseeni, mistä hupiosallistumisessa on oikeasti kyse.

Valokuvaaja Silja Viitala ja toimittaja Väinö Vasara uppoutuivat rahapelien maailmaan tarkoituksenaan saada vastauksia siihen, miksi suomalaiset oikein pelaavat. Tyhjentävän selityksen sijaan törmättiin vastakysymykseen: miksi ihmeessä suomalainen ei pelaisi?

JOIDENKIN MIELESTÄ näiden kysymysten pohtiminen voi tuntua triviaalilta. Eikö muka ole oikeita ongelmia, joista vaahdota sivukaupalla?

Journalismin tehtävä ei kuitenkaan ole asettaa maailman asioita absoluuttiseen tärkeys-järjestykseen, eikä se ole mahdollistakaan. Voimme vain esittää valistuneita arvauksia siitä, mitkä asiat ovat tärkeitä, ja mitä itseään laajempaa ne kertovat maailmasta. Aina tässä ei tietenkään onnistuta, ja joskus on hyväksyttävä, että tärkeitä asioita jää käsittelemättä. Julkisuus on usein epäsymmetristä, ja toisinaan tietyt asiat ylikorostuvat. Niin käy helposti etenkin Suomen kokoisessa maassa, jossa julkisuuteen näyttää mahtuvan kerrallaan vain muutama aihe.

Kyse on myös siitä, kuka saa määritellä, mitkä ongelmat ovat oikeita ja todellisia. Miksi enemmistö saa esimerkiksi päättää, ettei alkuperäisasukkailla ole oikeutta kritisoida heidän symboliensa lainaamista?

Aina kysymyksiin – olivat ne sitten vaikeita tai joidenkin mielestä turhia ja noloja – ei saa vastausta. Kirjoitin tähän lehteen kaksi aukeamaa demareiden ongelmista enkä vieläkään tiedä, mikä heitä vaivaa. Emme myöskään edelleenkään täysin ymmärrä, miten vaikeaa yliopiston nimeäminen voi olla, mutta aiomme jatkaa asian selvittämistä.

Tai ainakin yrittää.