Pääkirjoitus: Tampereella tarvitaan ylioppilasmediaa tulevaisuudessakin

TUIJA SILTAMÄKI, teksti
PETRA VIITANEN, kuva

TÄNÄÄN ON ilmestynyt todennäköisesti maailmanhistorian viimeinen Aviisi.

Kunhan viimeiset lehdet on aseteltu telineisiin ja viimeiset jutut lapioitu verkkoon, lehti jää toistaiseksi määrittelemättömän mittaiselle ilmestymistauolle. Päätöksiä tamperelaisen ylioppilasmedian tulevaisuudesta tehdään tammikuussa.

Tampereella on tehty ylioppilaslehteä 1960-luvun vaihteesta asti. Ylioppilaslehdillä on Suomessa pitkä ja kunniakas historia. Ne ovat rohkeasti kyseenalaistaneet totuttuja tekemisen tapoja. Toisaalta ne ovat korvaamattoman arvokas historiallinen dokumentti siitä, millaista opiskelijaelämä on Suomessa ollut. Ilman Aviisia tietäisimme paljon vähemmän siitä, mitkä olivat tamperelaisille opiskelijoille tärkeitä asioita viime vuosikymmenillä.

Toivon todella kovasti, että voimme vuosikymmenten päästä lukea, mitä tamperelaiset opiskelijat ajattelivat uuden korkeakoulun alkumetreistä vuonna 2019, millaista keskustelua he kävivät ilmastonmuutoksesta ja tuliko maailmasta sellainen kuin he 2020-luvulla aavistelivat. Siihen tarvitsemme tamperelaista ylioppilasmediaa.

KOSMOLOGISESTA NÄKÖKULMASTA katsottuna ehdin toimia Aviisin päätoimittajana hädin tuskin silmänräpäyksen. Silti päätoimittamieni kahdentoista numeron aikana on tullut selväksi, että ylioppilaslehtien tulevaisuus on jatkuvasti syvän sumun peitossa.

Joulukuun alussa Itä-Suomen yliopiston edustajisto päätti lakkauttaa vuonna 2009 perustetun Itä-Suomen ylioppilaslehden Uljaan kokonaan. Vuonna 2017 oli jo päätetty vähentää julkaistavien printtilehtien määrää ja ”keskittyä” verkkomedian tekemiseen.

Foliohatun ei tarvitse olla kovin syvällä päässä tajutakseen, että mitä kevyemmäksi organisaatio tai instituutio on heikennetty, sitä helpompi se on pyyhkiä pois niin kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Lehdet ovat myös siitä otollinen leikkauskohde, että niissä rahoituksen vähentäminen johtaa yleensä laadun huonontumiseen ja syöksykierteeseen. Kun rahaa on käytössä vähemmän, pitää joko tehdä vähemmän tai maksaa tekijöille vähemmän. Usein käy kuitenkin niin, että pienemmillä resursseilla yritetään saada aikaan samat asiat – tai enemmänkin, koska uhattuna pitää pinnistellä kaksin verroin osoittaakseen merkittävyytensä.

Ellei lehden palveluksessa ole ainoastaan superihmisiä, rahanpuute alkaa pian näkyä laadun heikkenemisenä. Koska lehtiä ei ole tapana lukea säälistä, lukijat alkavat kaikota. Ja kun lukijat kaikkoavat, lähtevät mainostajat.

Mitä jää jäljelle? Muutama ylityöllistetty, ylistressaantunut ihmisraunio ja kasa paperia.

YLIOPPILASLEHDILLE ON sekä kirous että siunaus, että niiden olemassaolosta päättävät varsin suoraan niiden lukijat. On tyypillinen tilanne, että ylioppilaslehteä vaaditaan aina lakkautettavaksi, kun siinä julkaistaan jotain jollekin ei-mieluisaa sisältöä. Se on lapsellista ja pelottavaakin. Onko meistä todella tullut ihmisiä, jotka haluavat poistaa maailmasta sen, mistä eivät pidä, sen sijaan että kohtaisivat sen ja suvaitsisivat sitä?

Toivon, ettei.