Demareilla menee jo niin huonosti, ettei se ole enää edes hauskaa – Mutta ketä siitä pitäisi syyttää?

TUIJA SILTAMÄKI, TEKSTI

ANTTI KYRÖ, KUVITUS

SELKÄÄNPUUKOTTAMISTA JA rajuja riitoja. Salaseuroja ja kohtalokkaita fakseja. Myöhäisillan kahden tähden trilleri? Ei, tai no oikeastaan joo. On sellaistakin pilkkanimeä demareista varmasti käytetty.

Suomalaisella sosiaalidemokratialla menee huonommin kuin koskaan.

Katsotaanpa, mitä muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut.

Eurovaalit 2014: Sdp:n ehdokkaat saavat 12,3 prosenttia annetuista äänistä. Pudotusta edellisiin vaaleihin 5,2 prosenttiyksikköä, tuloksena kaksi paikkaa ja historian huonoin tulos.

Eduskuntavaalit 2015: Sdp menettää kahdeksan paikkaa. Kannatus romahtaa edellisistä vaaleista 5,2 prosenttiyksikköä. 16,5 prosentin kannatus, historian huonoin tulos ja suoraan oppositioon.

Kuntavaalit 2017: 19,4 prosentin kannatus ja – arvaatteko jo – historian huonoin tulos.

SYITÄ SDP:N AHDINKOON on etsitty kaikista kuviteltavissa olevista henkilöistä ja paikoista: puolueen johdosta, vasemmiston yleiseurooppalaisesta kriisistä, perinteisen vasemmisto-oikeisto-jaottelun murenemisesta, perussuomalaisista, vihreistä, synnytystalkoista, verkkosukkahousuista. Tyhjentävää selitystä ei ole löytynyt eikä sellaista varmasti olekaan.

Varmaa on lähinnä se, että vikaa on sekä politiikassa että sen tekijöissä. Tekemistä leimaa linjattomuus ja rohkeuden puute, tulevaisuuden sijaan rakennetaan kuppikuntia. Samat ongelmat ovat kuitenkin piinanneet puoluetta vuosia, jopa vuosikymmeniä. Niiden on pakko olla puolueen tiedossa.

Miksei mikään siis muutu?

JOTTA YMMÄRTÄISI, MISTÄ demareiden nykyiset ongelmat johtuvat, pitää tietää, mistä ne alkoivat.

Erään tulkinnan mukaan ratkaiseva käänne tapahtui vuonna 2003, kun Paavo Lipposen johtama sdp hävisi eduskuntavaalit Anneli Jäätteenmäen luotsaamalle keskustalle. Niin ei pitänyt tapahtua.

Sdp lähti vaaleihin herkullisesta tilanteesta. Takana oli vuoden 1995 eduskuntavaalit, joissa puolue sai parhaan tuloksensa vuosikymmeniin. Voittokulku jatkui vuoden 1999 vaaleissa, joissa sdp menetti paikkoja, mutta säilyi suurimpana puolueena. Vuoden 2003 eduskuntavaalit olisivat voineet sinetöidä historiallisen menestystarinan, ellei Jäätteenmäki olisi heittänyt kapuloita rattaisiin.

Jäätteenmäki iski vaaliväittelyssä kymmenen päivää ennen vaaleja.

Jäätteenmäki oli saanut “pyytämättä ja yllättäen” haltuunsa fakseja, joita sopivasti tulkitsemalla saattoi päätyä käsitykseen, jonka mukaan pääministeri Lipponen oli luvannut Yhdysvalloille, että Suomi osallistuu sotatoimiin Irakissa.

Tempauksella oli kohtalokkaat seuraukset. Sdp hävisi suurimman puolueen paikan keskustalle vain 0,22 prosenttiyksikön erolla. Se oli kiusallinen, dramaattinen ja traaginen tappio.

Suurimman hinnan maksoi kuitenkin Jäätteenmäki, jonka ura pääministerinä päättyi faksien alkuperää koskevaan skandaaliin ennen, kuin se ehti kunnolla alkaakaan. Samalla alkoi demareiden alamäki, jolle ei näy loppua.

Erään tulkinnan mukaan demareiden alamäki alkoi vuoden 2003 eduskuntavaaleista, kun Paavo Lipposen johtama sdp hävisi vaalit Anneli Jäätteenmäen luotsaamalle keskustalle.

PAAVO LIPPONEN ON demareille hankala hahmo, jonka valintaan kiteytyy paljon puolueen ongelmia. Yksi niistä on se, ettei puolueella ole enää suhmuroivaa salaseuraa.

Paavo Lipponen nousi puheenjohtajaksi vuonna 1993 tilanteessa, jossa istuva puheenjohtaja Ulf Sundqvist joutui vetäytymään taloudellisten sotkujen takia. Seuraajaksi povattiin hyvämaineista Antti Kalliomäkeä, joka oli noussut politiikkaan seiväshypyn olympiamitalistina.

Niin ei kuitenkaan tapahtunut.

“Siihen aikaan demareissa oli sellainen opus dei, Kalevi Sorsan näpeissä ollut salainen herrojen kerho”, kuvailee Aamulehden artikkelitoimituksen päällikkö Matti Mörttinen.

Mörttisen mukaan sisäpiirillä oli käsitys, että silloinen maailmantilanne vaati demareita kulkemaan kansainvälisempään ja eurooppalaisempaan suuntaan. Sellaiseen kehitystyöhön Kalliomäellä ei katsottu olevan kompetenssia. Sisäpiirin määrittelemät kriteerit täytti yksi ihminen: Paavo Lipponen.

“Kiitin saamastani informaatiosta, menin takaisin toimitukseen ja sanoin kollegoille, että Paavo Lipposesta tulee demareiden puheenjohtaja. Kaikki nauroivat minut pihalle.”

Todella oikeistolaisena pidetyn Lipposen valinta oli vastoin sitä kuvaa, joka puolueella oli itsestään, mutta sisäpiirin ei tarvinnut sellaisesta piitata. Demarit löysivät Lipposesta moneksi vuodeksi kokoavan voiman.

MÖRTTISEN MIELESTÄ PETTYMYS Lipposen kauden päättymiseen niin traagisella tavalla käynnisti demareissa eräänlaisen heiluriliikkeen, jossa puheenjohtajan paikasta kilpailevat kahden eri blokin suosikit.

Lipposen jälkeen vuonna 2005 puheenjohtajaksi nostettiin SAK:ssa ansioitunut Eero Heinäluoma. Heinäluoma vetäytyi tehtävistään kolmen vuoden kuluttua, hävittyään ensin vuoden 2007 eduskuntavaalit sdp:n siihenastisen historian toisiksi huonoimmalla tuloksella.

Kausi ei ollut mikään unohtumaton luku sdp:n tarinassa, mutta Heinäluoma on jättänyt puolueen toimintaan lähtemättömän vaikutuksen.

“Heinäluoma on mies, jonka kaudella ideologia korvattiin lopullisesti strategialla”, luonnehtii politiikan kommentaattori Jussi Lähde.

Hän kuvailee Heinäluomaa politiikan peliriippuvaiseksi, joka ei pysty kävelemään yhdenkään hedelmäpelin ohi tyhjentämättä taskujaan.

Politiikan peliriippuvuus ilmenee pakonomaisena tarpeena käyttää hyväkseen kaikki mahdollisuudet inttää asiasta kuin asiasta. Ja jos tarjoutuu mahdollisuus hyökätä julkisesti jotakuta keskustelukumppania vastaan, siihen varmasti tartutaan.

HEINÄLUOMAN JÄLKEEN heiluri kilahti takaisin lipposlaiseen päätyyn. Puheenjohtajaksi nousi Jutta Urpilainen, joka joutui pian vaikeuksiin.

Vuonna 2011 Urpilainen nousi valtiovarainministeriksi Jyrki Kataisen hallitukseen. Eurokriisi oli kuumimmillaan, ja jytkyn saaneet mutta oppositioon ajetut perussuomalaiset olivat voimansa tunnossa – etenkin puheenjohtaja Timo Soini.

Urpilainen löysi vaikeassa tilanteessa yhteisen sävelen Kataisen kanssa. Omissa se herätti kritiikkiä.

“Tässä on se kohta, jossa sdp:n tarina muuttui dramaattisesti”, Lähde arvioi.

“Sdp on aina ollut se merkittävä osa suomalaista päätöksentekoa, jossa on kyky tehdä yhteistyötä joko keskustan tai kokoomuksen kanssa ja rakentaa Suomen tulevaisuutta. Nyt puolue viestitti, että Urpilaisen olisi pitänyt olla samaan aikaan hallituksessa ja oppositiossa.”

Keskinäisen kinaamisen siemenet kylvettiin Lähteen mukaan 1980-luvulla. Silloin demareissa alkoivat saada sijaa henkilöt, jotka eivät olleet liittyneet demareihin sopivien arvojen takia, vaan siksi, että kovassa nosteessa olevassa puolueessa oli ilmaista valtaa tarjolla.

Lyhytnäköinen strateginen ajattelu ja houkutus helppojen pistevoittojen keräämiseen näkyvät edelleen sdp:n oppositiopolitiikassa.

“Aikaa ja energiaa ei laiteta siihen, että tehtäisiin omia avauksia, jotka olisivat pitkällä aikajänteellä Suomelle hyväksi. Sen sijaan aika ja energia laitetaan katupoikamaiseen vittuiluun ja muiden punteille kuseskeluun”, Lähde sanoo.

Demareiden ongelmista on tyypillisesti syytetty istuvaa puheenjohtajaa. Vaikeudet ovat kuitenkin syvemmällä.

URPILAINEN ALKOI PELÄTÄ Soinia. Hän alkoi myötäillä perussuomalaisia lupaamalla eurokriisin traumatisoimille äänestäjille, että Suomen piikki menee kiinni. Samalla Urpilainen sitoi seuraavan hallituksen kädet.

Se oli typerää.

“Olettamus oli, että demarit vuotaa kannatustaan persuihin. Ja mihin on tultu? Tällä hetkellä demarit vuotaa suosiotaan vihreisiin. Älytön juttu”, Mörttinen sanoo.

Pilasiko Urpilainen siis loputkin siitä, mitä pilattavissa oli? Ei, mutta ei hän myöskään profiloitunut niissä kysymyksissä, joissa olisi ollut tärkeää profiloitua. Näihin kuuluvat esimerkiksi ympäristökysymykset.

Parhaimmillaan Urpilainen olisi voinut pelastaa uskon puolueen uusiutumiskykyyn. Hänelle ei kuitenkaan suotu siihen mahdollisuutta.

Kevään 2014 puoluekokouksen jälkeen Urpilaisen palveluksia ei enää kaivattu. Heiluri kolahti takaisin ay-päähän, ja puheenjohtajaksi valittiin Antti Rinne.

RINTEEN KAUSI EI varsinaisesti ole ollut mikään häikäisevän kirkas hetki suomalaisen työväenliikkeen historiassa. Puolueen ulkopuolella häntä pidettiin omituisena valintana, ja vielä epäuskoisempaan virneeseen ivalliset naamat vääntyivät, kun Rinne äänestettiin tänä vuonna selvin luvuin jatkokaudelle.

“Kaikesta päätellen demareilla ei enää ole opus deitä. Ne olisivat hoitaneet homman kotiin”, Mörttinen tokaisee.

Todennäköisin syy Rinteen valintaan on kuitenkin se, että muut vaihtoehdot olivat niin huonoja. Demareilla ei enää ole varteenotettavia vaihtoehtoja korkean profiilin vastuutehtäviin.

Siitä kertoo myös puolueen tuskailu presidenttiehdokkaan valinnassa. Kaikki korkean profiilin ehdokkaat kieltäytyivät kunniasta yksi kerrallaan.

Lisäksi demareissa on väkeä, jonka mielestä puheenjohtajan jatkuva vaihtaminen näyttäisi “tyhmältä”.

Ikään kuin nykytilanne näyttäisi jotenkin erityisen fiksulta.

JULKISUUDESSA DEMARIT vuoroin piikittelevät toisiaan nimettömästi, vuoroin vakuuttavat rivien yhtenäisyyttä. Demarinuorten puheenjohtaja Mikkel Näkkäläjärvi kuvailee tunnelmaa diplomaattisesti “odottavaksi”.

“Toiset odottavat, että puolueen johto vetäisi johtopäätöksiä. Toiset odottavat, että alettaisiin tehdä erilaista politiikkaa.”

Näkkäläjärven mukaan erilainen politiikka tarkoittaa puhujasta riippuen joko jonkinlaista paluuta juurille ja työväen puolustamista tai uudistuslinjaa, jossa keskityttäisiin vahvemmin arvo- ja ympäristökysymyksiin.

Se olisi tarpeellista myös siksi, että puolueen vahvin kannattajakunta, ikääntyvät suuret ikäluokat, poistuu väistämättä vähitellen kohti hautaa. Sdp:n pitäisi profiloitua sellaisissa kysymyksissä, jotka “resonoivat” 15–35-vuotiaassa äänestäjäkunnassa. Tähän mennessä siinä ovat parhaiten onnistuneet vihreät, jotka ovat nähneet paljon vaivaa esiintyäkseen koulutuksen kovaäänisimpänä puolustajana.

JOS POLITIIKKA JA sen tekijät eivät uudistu, on edessä lisää alamäkeä.

On toki vaikea kuvitella, miten demareilla voisi mennä vielä huonommin, mutta yritetään. Mikä on pahinta, mitä demarit voisivat nyt tehdä?

Matti Mörttinen nimeää suurimmaksi uhaksi sen, ettei puolue tulevissa presidentinvaaleissa vilpittömästi asetu Tuula Haataisen taakse ja käy kunnon kampanjaa. Siihen voi Mörttisen mukaan olla puolueessa houkutus, sillä Sauli Niinistöä kannattavat myös monet demarien kannattajat.

“Pitäisi kaikella riskilläkin tehdä hirveästi numeroa ja yrittää luoda Tuula Haatainen -ilmiö.”

Toinen uhkakuva liittyy eläkeläisiin. Jos aiemmin sdp oli vaarassa jäädä ay-liikkeen vangiksi, on se nyt vapaaehtoisesti asettumassa eläkeläisten panttivangiksi – silläkin riskillä, että loputkin nuoret äänestäjät hylkäävät puolueen.

Siitä on huolissaan myös Näkkäläjärvi.

“Ylivoimaisesti pahin juttu on se, jos meillä puolueessa olevat fiksut nuoret luopuvat toivosta ja lähtevät muihin puolueisiin tai menevät tekemään jotain muuta vapaa-ajallaan.”

Näkkäläjärven mielestä suurin ongelma liittyy kuitenkin siihen tapaan, jolla politiikkaa nyt demareissa tehdään. Se tapa on harmaa ja pelokas: puolue varoo ottamasta kantaa sellaisiin asioihin, joista joku voisi suuttua, ja jos joku suuttuu, kannanotoista vetäydytään heti.

Toimintatapa näkyi Näkkäläjärven mukaan selvästi esimerkiksi loppukesän synnytystalkoot-kohussa. Talkoo-retoriikka oli hänestäkin omituinen ja kiusallinen tapa lähestyä tärkeää aihetta, mutta tuohtunut vastaanotto mykisti demarit aivan turhaan.

“Nimenomaan siinä vaiheessa olisi pitänyt painaa lujemmin päälle ja nostaa esiin oikeita ratkaisuja: miten luodaan sellainen yhteiskunta, jossa on turvallista ja mahdollista perustaa perhe?”

Paradoksaalisesti sdp:n pitäisi uudistumisen lisäksi palata juurilleen: tunnistaa se, mikä on nykyajan vastine entisajan duunarille ja tehdä itsensä tarpeelliseksi heille. Toisaalta eturyhmäpolitiikasta pitäisi osittain luopua ja keskittyä arvoihin ja asioihin, ei yksittäisten ryhmien etuihin.

Se voi kuitenkin olla tälle porukalle ylivoimaisen vaikeaa.

Artikkelia muokattu 31.10. kello 15.17. Kuten useat lukijat ovat huomauttaneet, Antti Kalliomäen laji ei ollut keihäänheitto vaan seiväshyppy. Korjattu oikea laji juttuun.