Käyttäjä Mikael Mattila on kiinnostunut tapahtumasta Jättikasvisten SM-kisat ja jättikasvisnäyttely

Pari viikkoa sitten internetin uusin ja hauskin juttu oli ”osallistua” läpällä erilaisiin tapahtumiin. Aviisin jättikasvistoimittaja Mikael Mattila matkusti Mäntsälään katsomaan kurpitsoja ja selvittämään, mikä hupiosallistumisessa oikein huvittaa.

MIKAEL MATTILA, teksti ja kuvat

Tältä varmaan tuntuu, kun säällä on krapula.

Kalpeat pilvet levittäytyvät horisonttiin sijaamattomina lakanoina, joiden pohjalla sade lojuu ujona ja vaimeana. Kuin vieraaseen sänkyyn sammahtanut humalainen, joka aistii vierailunsa kyseenalaisuuden, mutta on liian väsynyt tekemään tilanteelle mitään.

Tuntuu, kuin joku painaisi valtavaa suihkepulloa äärimmäisen hitaasti ja kevyesti. Painajakin on varmasti krapulassa.
Sade suihkuttelee Mäntsälän aution keskustan ylle nousevaa, parin elementtikerrostalon koleaa työmaata. Se tuntuu olevan tänään yhtä keskeneräinen ja tilanteeseensa alistunut kuin tämä sää. Tätä on Suomen syksy karuimmillaan.

KOLMENTOISTA KILOMETRIN päässä Mäntsälän keskustasta Lahden suuntaan sijaitsee Saaren kartano. De la Chapellen mahtisuvun omistuksessa ollut, tasavallan presidentin viikonloppuasunnoksikin suunniteltu tila on nykyään Keudan ammattiopiston hallinnassa. Helsingin yliopisto kouluttaa siellä eläinlääkäreitä.

Tänään, syyskuun viimeisenä päivänä, Saaren kartanolla kilpaillaan siitä, kenellä on Suomen suurimmat kasvikset.

Kymmenkunta toinen toistaan suurempaa ja värikkäämpää kurpitsaa nököttää rivissä kasvihuoneen edessä. Yleisö kasaantuu kurpitsojen eteen odottamaan puoliltapäivin tapahtuvaa punnitusta. Se on kisojen pääseremonia, jossa suurimmille kurpitsoille tehdään kunniaa.

Mikrofoni kytketään pieneen kitaravahvistimeen, trukki käynnistetään. Palkintopöydälle tuodaan kasa ruusukkeita ja kukkapuskia. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua.

Tätä varten minä ja kaksi matkatoveriani olemme heränneet lauantai-aamuna ennen yhdeksää.

Emme olisi paikalla, jollemme olisi sattumalta törmänneet tapahtumaan Facebookissa. Jättikasvisten SM-kisat ja jättikasvisnäyttely oli noussut somepiireissämme “viraalihitiksi”: toistakymmentä Facebook-kaveriamme oli ilmoittanut olevansa ”kiinnostunut” siitä.

Jäi tosin tulkinnanvaraiseksi, olivatko kiinnostuneet oikeasti menossa paikalle – puhumattakaan siitä, että he olisivat yhtäkkiä innostuneet jättikasvisten hoidosta.

SITTEN KUVIO ALKOI hahmottua. Jättikasvikset eivät olleet ainoa hitti.

Ihmiset ”kiinnostuivat” muun muassa sellaisista tapahtumista kuin Miten valmistella marsu näyttelyyn, Nokkahuilun huoltokurssi tai Miten puhua koiraa. Sitten tulivat alpakka-agilitya ja betonitonttuja käsittelevät kurssit.

Kieltämättä otsikot huvittivat. Ne kuulostivat Aku Ankan sivuilta napatuilta.

Ihmiset näyttivät kiinnostuvan tapahtumista niiden erikoisuuden takia.

Ei ollut väliä, mitä niissä oikeasti tehtiin. Riitti, että ne näyttivät omassa somesyötteessä tarpeeksi hassunkurisilta ja keräsivät kavereilta huvittuneita tykkäyksiä. Ne irtaantuivat pian alkuperäisestä asiayhteydestään ja meemiytyivät osiksi Facebookin käyttäjien someminän rakennusprojektia.

Hassuttelussa ilmeni pian ikäviä lieveilmiöitä.

Pienimuotoisiksi tarkoitettujen tapahtumien järjestäjät eivät pystyneet enää käsittelemään kiinnostuneiden tulvaa. Kaiken lisäksi iiden seinille alkoi ilmestyä ilkeämieliseksi ja trollaavaksi tulkittavaa kuittailua.

Lopulta osa kursseista poistettiin.

ERIKOINEN MEININKI. Kysytäänpä tutkijan mielipidettä.

Jarno Hietalahti Jyväskylän yliopistosta on pohtinut työssään huumorin dynamiikkaa ja soveliaisuutta. Yksi hänen väitöskirjansa teeseistä kuuluu näin:

”Jos sosiaalinen media värittyy kaikelle nauravien ivasta ja kaikesta loukkaantuvien pahasta mielestä, tarvitaan kiihkotonta pohdintaa siitä, mitä huumori pohjimmiltaan on.”

Ajatus tuntuu tärkeältä, kun arvovapaata meemikulttuuria puolustellaan sananvapaudella tai ironialla, ja siitä tuohtuvia syytellään ammattiloukkaantujiksi tai kukkahatuiksi.

”Huumorin ytimessä on spontaanius ja ristiriita. Jos netissä tulee vastaan outo särö tai poikkeama, siihen reagoidaan usein nauramalla”, Hietalahti analysoi.

Kiinnostus erikoisia tapahtumia kohtaan on tuskin ensisijaisesti pahansuopaa.

Vein meemin uudelle metatasolle ja kysyin erikseen Facebook-kavereiltani, miksi he harrastavat läppäosallistumista.

Vastauksena oli vilpitön kiinnostus, ei tapahtumien tai niihin oikeasti osallistuvien ironisointi.

Muutama vastaaja huomautti myös, että hauskuus syntyy tapahtuman luonteen ja siihen osallistuvan välisestä ristiriidasta: on huvittavaa, jos ikisinkku kiinnostuu häämessuista tai kaupunkilainen vegaani ilmoittaa menevänsä lypsykonenäyttelyyn.

Myös Hietalahti arvelee osallistumisen tulevan ensisijaisesti ilon kautta.

”Luulisin ihmisten asenteen olevan lähinnä ilahtunut ja ihmettelevä. Tällaisten tapahtumien jakamisessa on läsnä jonkinlainen arjen absurdius: hämmentynyt ajatus siitä, että ’tällaistakin on’.”

HUPIOSALLISTUMINEN ON vain yksi humoristisen nettihämmingin muoto. Vaikuttaa sattumanvaraiselta, mikä somepalvelu milloinkin joutuu trollauksen välineeksi.
Seuraavassa pari esimerkkiä.

Keskusta julkaisi vuoden 2011 eduskuntavaalien alla Asiaa-nimisen Spotify-listan, jota kuka tahansa sai muokata. Hyväntatoiseksi kampanjatsempiksi tarkoitettu idea tärveltiin melkein välittömästi, ja listalle ilmestyi kerta toisensa jälkeen sellaisia lohkaisuja kuin Haistakaa paska koko valtiovalta tai Pettäjän tie. Silloisen pääministerin Matti Vanhasen lautakasakohua muistettiin Vesa-Matti Loirin hitillä Hyvää puuta. Hysteerinen lista löytyy edelleen Spotifysta.

Sitten Atria halusi “internetin” päättävän lempinimet uusille mikroaterioilleen. Käyttäjät saivat ehdottaa nimiä, joita sai vapaasti äänestää. Huonostihan siinä kävi: äänestyslistan kärjessä roikkui jatkuvasti trollinimiä, joista legendaarisimpana jäi elämään Raatokuutio.

Tällaiset kömmähdykset kertovat erityisesti siitä, etteivät perinteiset organisaatiot ole aina ymmärtäneet netin dynamiikkaa. Ei myöskään yllätä, että irvailun kohteeksi joutuvat juuri puolue tai suuri lihajalostamo – eikä se oikeastaan ole niin huono asia.

Mittakaava muuttuu, kun aletaan hupailla pienempien toimijoiden kustannuksella.

Heillä ei ole resursseja puolustautua, ja on muutenkin hieman eri asia kiusata lihafirmaa kuin mennä leukailemaan jättikasvistapahtuman Facebook-seinälle.

”Vitsailussa on tietenkin myös se riski, että se trivialisoi kohteensa. Seurauksia on aina vaikea ennustaa”, tutkija Jarno Hietalahti sanoo.

KESKUSTELU ILMIÖN ympärillä on tervetullutta.

Näennäisen harmittomalla klikkailulla ja virnuilulla voi olla lannistava vaikutus, kuten joidenkin tapahtumien äkillinen katoaminen osoitti. Se saattaa viestittää marginaali-ilmiön harrastajille, että heidän harrastuksensa on naurettava. Kansanmusiikista kiinnostuneena olen saanut osani ihmettelystä ja huvittuneisuudesta.

”Kansanmusiikki on hyvä esimerkki”, Hietalahti vastaa.

”Kotiseudullani Halsualla olen huomannut, miten vakavissaan siihen suhtaudutaan, ja miten toisaalla heitetään läppää, että ’vain sukurutsaa ja tanhua ei kannata kokeilla’. Lähtökohtaisestihan nämä naureskelut lähtevät elinpiirien eroavaisuuksista.”

MIETIN MÄNTSÄLÄN tihkusateessa problematisoitunutta keskustelua ja tunnen oloni ristiriitaiseksi.

Olen tullut tänne aidosta kiinnostuksesta, koska en ole koskaan käynyt jättikasviskilpailuissa.

Olen silti silkka turisti, trendin perässä juossut ”hipsteri”. Toinen matkatovereistani kertoo, miten hänen helsinkiläiset ystävänsä olivat olleet innoissaan, kun hän oli kertonut menevänsä katsomaan jättikasviksia.

Tapahtuma oli selvästikin noussut ”ilmiöksi”, mutta millä ehdoilla? Olisi ikävää, jos yhden harrastus olisi toiselle vain etäännytetty meemi.

Järjestäjätaho on ottanut netti-ilmiön huomioon.

”Tästä taisi tulla netissä tällainen parikymppisten miesten ’ei voi olla totta’ -tapahtuma”, lohkaisee Marjaana Seelbach, Suomen jättikasvisyhdistyksen hallituksen jäsen.

Aikaisemmin muutamia kymmeniä Facebook-osallistujaa keränneet kisat olivat tänä vuonna tavoittaneet useita tuhansia käyttäjiä. Tämä on realisoitunut myös paikan päällä, ainakin päätellen kolmekymppisten nuorten aikuisen määrästä: emme selvästikään ole ainoita uteliaita kisavieraita. Myös mediaa on pelmahtanut paikalle runsaasti, Yleisradiosta ja Helsingin Sanomista lähtien.

Apeasta säästä huolimatta tunnelma on hilpeä ja hyväntuulinen.

”Kenen mielestä tänä kesänä on satanut liikaa”, kyselee juontaja kevennysmielessä.

Vain muutama käsi nousee ylös. Jättikasvisharrastajia ei haittaa.

MIKÄ VALTAVISSA kurpitsoissa sitten viehättää?

”Tämä on koukuttava harrastus. Siinä haluaa voittaa itsensä”, vastaa Laura Pirhonen, tuore Suomen mestari. Tohmajärveläinen kasvattaja vei voiton leiskuvankeltaisella, 144,2 kiloa painaneella kurpitsamonsterillaaan. Sitä juhlistettiin kohteliailla suosionosoituksilla ja juontajan “annetaanpas nyt painokkaat aplodit” -letkatuksilla.

Tai ei voittajakurpitsa kovin iso ole. Suomenennätyskurpitsa painoi 716 kiloa. Satakiloiset jötkäleet kuuluvat lähinnä höyhensarjaan. Mutta minkäs teet, sillä kurpitsat tarvitsevat veden lisäksi lämpöä. Siitä on männäkesänä jääty paitsi, ja siksi tämän vuoden sato jäi suppeaksi.

”Kannattaa kokeilla itse”, perustelee Tuuli Louhisto-Suhonen, squash-sarjan voittaja, harrastustaan. Hänen vihreä kaunokkinsa ylsi tänä vuonna 98-kiloon. Sekin on tosin alle puolet hänen omasta ennätyksestään: 219 kiloa.

”On ihmeellistä, miten nopeasti nämä parhaimmillaan kasvavat! Välillä jopa kuutisen kiloa päivässä”, hän intoilee.

Kurpitsankasvattajien into on oikeastaan ihan tavallista harrastajan omistautuneisuutta: halua näperrellä jonkin asian parissa pelkästä näpertelemisen ilosta. Sen rinnalla eivät ulkopuolisen toimittajan identiteettipoliittiset kipuilut hirveästi paina.

”Jotkut käyvät koiranäyttelyissä, me kasvatamme kurpitsoja”, tokaisee jättikasvisyhdistyksen Marjaana Seelbach.

Tästä näkökulmasta tuntuukin oudolta sattumalta, että kaikki innostuivat yhtäkkiä juuri jättikasviksista. Toisaalta meemit perustuvat sattumanvaraisuuteen.
Yhtä sattumanvaraisia ovat myös niiden seuraukset. Ilman Facebook-suosiota en varmastikaan tietäisi tänäkään päivänä Suomen jättikasvisyhdistyksestä. Huumoritutkija Jarno Hietalahti nostaa esiin esimerkin suuresta maailmasta:

”Borat-elokuva suututti aikoinaan Kazakstanin valtion pahasti ja se kiellettiin liki kaikissa arabimaissa. Valtio julkaisi jopa New York Timesissa nelisivuisen mainoksen, jossa kerrottiin, ettei maa ole niin takapajuinen kuin mitä Borat antaa ymmärtää.”

”Muutamaa vuotta myöhemmin Borat saikin valtiolta tunnustuspalkinnon: sen turismi oli räjähtänyt käsiin! Alkuperäiset tarkoitusperät saattoivat olla ironiset, mutta lopputulos olikin positivinen.”

KELLO KAHDEN JÄLKEEN jättikasvikset on kannettu pois. Yksi lähtee takaisin Tohmajärvelle, toinen Porvooseen.

Saaren kartanon pihalle jää pelkkä sumusade. Kurvaamme takaisin kohti Mäntsälän keskustaa. Ystäväni ehdottavat matkamusiikiksi Smashing Pumpkins -yhtyettä.

Valitettavasti ei sattunut mukaan.

Ehkä säästän sen ensi vuoden kisoihin.