”Beibi nyt leivotaan” – Toimittaja humaltui Popedasta ja yritti päästä 40-vuotiaan rokkireliikin ytimeen
Popeda on kiertänyt Suomea jo nelkytä vuotta. Se on yllättävän pitkään siihen nähden, miten paljon vastoinkäymisiä yhtye on kohdannut – ja miten kamalaa Popedan musiikki on.
”ONKO POPEDASTA vihdoin tullut Aviisi-kelpoinen?” Kysyy tuttu Aamulehden toimittaja.
En osaa vastata.
On maanantai-iltapäivä, istun Klubilla ja ahdistaa.
Käynnissä on tilaisuus, jossa julkistetaan Popedan historiikki. Tupa on täynnä keski-ikäisiä tamperelaistoimittajia ja vanhoja rokkareita.Taustalla soi Popeda-hitti Erotomania.
”Jos pillua saan niin mä lähden mukaan, jos pillua saan, ei mua estä kukaan”
Se ei vaikuta haittaavan ketään.
Tunnettu tamperelainen miestoimittaja tulee pöytään vitsailemaan sukupuolineutraalista kielenkäytöstä. Sekään ei vaikuta haittaavan ketään.
Oloni on musertunut. Tuntuu kuin olisin saanut edeltävänä viikonloppuna turpaan Pate Mustajärveltä ja olisin nyt pyytämässä anteeksi.
Popedaa haastatellaan lavalla.
Kitaristi Costello Hautamäki näyttää suhtautuvan nihkeästi Mustajärveen. Kaksikko ei ole ilmeisesti tullut toimeen ikiaikoihin. Popeda-historiikista käy ilmi, kuinka Costellon musiikillinen kunnianhimo ja Mustajärven ryyppääminen ovat olleet törmäyskurssilla jo 1980-luvulta asti.
Costello ja Mustajärvi ovat jo pitkään olleet yhtyeen ainoat alkuperäisjäsenet. Tai no, ei Hautamäkikään ole aivan alkuperäinen. Hän liittyi mukaan kolmannella levyllä.
Haastattelija välttelee vaikeita kysymyksiä, kuten tällaisten tilaisuuksien henkeen kuuluu. Hän kuitenkin kääntää keskustelun kohti sitä, pitäisikö bändin tehdä vielä aito Popeda-levy.
“Ai kaks viikkoo studiolla yötäpäivää yössä”, hörisee Mustajärvi.
Hautamäkeä ei naurata.
POPEDA ON kiertänyt Suomea 40 vuotta lähes tauotta. Vuosi 2000 oli bändin ainoa sapattivuosi, muuten keikkoja on vedetty vuosittain vähimmilläänkin viitisenkymmentä.
Ikurin Turbiini ja Suomen kuuluisin Lokomon hitsari Pauli Antero Mustajärvi on kuvaillut haastatteluissa, kuinka 1980-luvun huippuvuosina yhtye ei selvää päivää nähnyt. Popeda-kirjassa selostetaan useaan otteeseen, kuinka bändin jäsenet yrittivät hillitä solistin ryyppäämistä ennen keikkoja. Aina siinä ei onnistuttu.
Mustajärven rauhottuminen otti aikansa. Vasta vuonna 2007 keikkabussissa sattuneen sairauskohtauksen jälkeen solisti hakeutui hoitoon. Senkin jälkeen on repsahdettu. Viimeksi kesällä 2016 Pate oli taas otsikossa puhallettuaan auton ratissa 1,7 promillen lukemat.
Popedan historia on muutenkin täynnä sekavia ja dramaattisia hetkiä.
Vuonna 1986 kitaristi Arwo Mikkonen menehtyi sydänkohtaukseen ravintola Cabaret Oscarissa (nykyinen Union) vain hetki ennen yhtyeen keikkaa. Popeda oli lähellä hajoamista, mutta Mikkosen vaimo suostutteli sen jatkamaan.
Yhtyeen tarina olisi voinut päättyä myös 1990-luvun alussa livemusiikin suvantovaiheeseen, riitaisiin äänityssessioihin ja pariin huonosti menestyneeseen levyyn tai edes lukuisiin jäsentenvaihdoksiin.
Mutta Popedaa ei näytä pysäyttävän mikään.
KIINNOSTAVAMPAA KUIN Popedan käsittämätön suosio on kuitenkin se, mitä Popeda on.
Miksei kukaan vaivaannu, kun pressitilaisuuden taustalla soi humalaisesta vonkaamisesta ja kortsujen ostamisesta kertova kappale? Millaista Popedan musiikki oikeasti on? Voiko ihminen koskaan ymmärtää tätä?
Tunnustan: Yläasteikäisenä innostuin Popedasta lyhytkestoisesti. Manserokki teki tuhojaan jonkin aikaa, kunnes iälle ominaisesti tilalle tuli seuraava siisti juttu, joka tuolla kertaa taisi olla italo-disko. Vähitellen koko Popedasta diggaileminen alkoi hävettää ja poistin koko bändin rumentamasta Last.fm-tilastojani. Sen koommin en ole Popedaa juuri kuunnellut.
Tämän toimeksiannon innoittamana päätin tasata tilit synkän Popeda-menneisyyteni kanssa.
Tai no, menneisyyden ja menneisyyden. Popedaa voi yrittää paeta, mutta fakta on se, että Popeda seuraa kaikkialle eikä jätä rauhaan. Se on radiossa, karaokebaareissa ja bilebändien cover-vedoissa. Se keikkailee festareilla ja julkaisee uusia levyjä. Mustajärven elävä legenda on erottamaton osa Tampereen julkisuuskuvaa ja markkinointia. Kaupungin ykköshotellin aulan vitriinissä roikkuu Paten esiintymistakki. Parhaaseen pikkujouluaikaan bändi vetää kaksi keikkaa Pakkahuoneella.
Popedan musiikkia ei voi haudata aikansa kuvaksi, nostalgisoida ja antaa muistojen kullata.
Se on sääli, sillä valtaosa Popedan musiikista on ihan kauheaa.
LAUANTAI-ILLAN KUNNIAKSI olen kutsunut kylään pari kaveriani, kutsutaan heitä nyt vaikka Jarmoksi ja Peraksi. He eivät halua esiintyä omilla nimillään asian arkaluontoisuuden vuoksi. Tiedossa on äärimmäisen epäakateeminen illanvietto. Olen hakenut lainaan isäni Popeda-levyt ja aiomme kuunnella ne kaikki.
Sohvalla istuva Pera hikoilee vielä eilispäivän krapulaansa niin että, sohva kastuu.
Jarmo kaivaa esiin puolen litran kossun ja askin punaista norttia. Peran muovikassissa virnistelee Valdemar-ukkeli. Jääkaappiin ei mahdu enempää olutta.
Hypoteesi on seuraavanlainen: jos musiikki on tehty umpikännissä, ei sitä voi selvänä ymmärtää. Tätä ehdotti myös manserockin kultakauden läpi elänyt äitini, jolle jouduin selittämään, mihin tarvitsen levykaupalla Popedaa.
Vaaditaan vähintään puolitoista promillea pohjia “jotta sitä junttimeininkiä ymmärtää”.
Tänään ei leikitä.
Tänään otetaan ote Popedasta.
ENSIMMÄISENÄ PYÖRITYKSEEN lähtee Popedan kakkosalbumi Raswaa Koneeseen (1980). Nopeasti soitettu avausraita Da Da ei kuulosta tutulta Popedalta, nimikappalekin muistuttaa enemmän Eppuja ja Juicea. Sanoitusten puolesta levy on kieltämättä tiukkaa tavaraa.
Palkkasoturiksi Nubiaan kertoo isänsä toiveesta Afrikkaan sotimaan lähtevän pojan traagisen tarinan. Luvattu maa ja Nukke heiluttavat keskisormea tuottavaksi yhteiskunnan osaksi asettumiselle.
1970-luvun lopun punk-vaikutteet kuuluvat soundista läpi, samoin Rolling Stones ja häivähdys Black Sabbathia, Motörheadia ynnä muita aikalaisjyriä.
“Täähän on kovaa rokkia”, toteaa Pera Sä pelkäät -biisin kohdalla.
AIKAJÄRJESTYKSESSÄ SEURAAVA levy on vuonna 1984 ilmestynyt Haraŝoo [sic].
Heti ensitahdeista huomaa, että bändin soundi on ottanut takapakkia johonkin Status Quon ränttätänttä-boogieen. Toisella biisillä sukelletaan jo todella syvälle Popedaan.
“Merkonomit ajaa turbo-Saabeillaan, käyvät salaa viinakaapeillaan. Mutta meidän keikkabussissa hemmot hoilaa kunnon muusissa”
Palle and the Boysin kertosäe onkin sitten jo sataprosenttista Popedaa. Alkoholin suurkulutuksen ylistystä ryydittävät “voi jestas jumalaare” -välihuudot. Sohvalta kuuluu ulvontaa.
“Kunnon muusissa. Ei vittu!”
Sukset-kappale pyörähtää soimaan, ja puna Peran naamalla syvenee.
“Oon määkin kaikkea paskaa kirjoittanut, mutta tää porkat – siansorkat! Ei nyt ihan jokaista biisiä tarvi levyttää.”
Pera vastaa puhelimeen eikä kehtaa kertoa, mitä on tekemässä.
LEVYNPUOLISKO LOPPUU haitarin säestämään Aamuisin-tunnelmointiin. Vasta pari biisiä aiemmin on hoilattu kunnon muusissa.
Veitsenterävässä analyysissämme päädymme siihen, että valtavat biisien väliset kontrastit ovat Popedan tuotannon kulmakivi.
“Pullat pystyyn, taikina nousee, beibi nyt leivotaan! Olen kaupungin tavoitelluin ukkomies, heitän hiivat tosta vaan”
Jarmo on odottanut Matkalla Alabamaan -hittiä jo tovin.
“Mitä tää tarkottaa, että mennään yhdessä leipomoon? Puhutaanko tässä turpaanleipomisesta? Onko tää joku naistenhakkausbiisi?”
Ja mitkä helvetin hiivat? Jos olisin nainen, lähtisin aika äkkiä karkuun.
Levy jatkuu leipomoteemalla.
Pullaristo Ihmemaassa kertoo lihavasta miehestä, joka löytää kossupullosta casanovaksi muuttavia taikavoimia.
Heh-heh.
Olen yrittänyt aidosti ymmärtää, mistä Popedan suosio on lähtöisin, mutta se tie alkaa olla loppuun käyty.
Popeda-historiikin nimi olisi voinut hyvin olla Siitä puhe mistä puute.
OTAMME VÄLIPALAKSI Mustajärven soololevyn Nyt! Se sisältää ainoastaan käännös-covereita. Levyn takakannessa Mustajärvi tekee typeriä ilmeitä ja työntelee todella vastahakoisen näköisen naisen päätä kohti haaroväliään. Sohvalla istuvat kaverit pyytävät laittamaan levynkannet piiloon.
“Paholainen multa munat söi! Jäi musta aukko!”
Paten Uriah Heepin Gypsy-coveri on nimetty osuvasti Kipsiksi ilmeisesti äänitysten aikaisen humalatilan mukaan. Jarmo haluaa suihkuun.
Popeda jatkuu Ilveksen edellisenä mestaruusvuonna 1985 ilmestyneellä Pohjantähden alla -levyllä. Aletaan olla käsittämättömän äärellä.
Oikeastaan kaikki levyn kappaleet voi jaotella kolmeen kategoriaan: kyrpäbiisit, pillujutut ja vonkauslaulut.
“Ota mäntäni, beibe, sylinteriin. Anna jytinää peliin, kampikammioon.”
Jos olen jotain aina vihannut niin pillujuttuja. Esineellistävää kaatoretostelua, joka muuttaa panemisenkin vallankäyttötilanteeksi.
POPEDAN JA nykyajan välinen kuilu alkaa hahmottua. Suomessa on aina ollut pornojenkkoja ja isojen poikien lauluja laulavia hupipelimanneja ja huumoriyhtyeitä Veikko Lavista Lapinlahden lintuihin, Raptoriin ja Majuriin. Ei liene sattumaa, että olkapäällä kuljetettavasta kullistaan räppäävä Majuri on kutsunut Mustajärven musiikkivideolleenkin. Toinen suomalaisen sukuelinräpin johtohamo Stig puolestaan on tuottanut Popedan uuden levyn.
Popeda ei kuitenkaan ole huumoribändi. Se on aivan tosissaan.
Ainakin niiden vähän selväpäisempien rakkaudentuskia puivien balladien ajan. Erotomania on samalla levyllä kuin Popedan riipaisevimpiin hitteihin kuuluva, köyhyydestä kumpuavasta arvottomuuden tunteesta kertova Tahdotko mut tosiaan.
“Huomaamatta painuu ryhti kumaraan, kun karisseita kappaleita itsetunnostaan etsii pitkin pientareita, pala kerrallaan. Yksin tuskin koskaan sitä enää kokooon saan.”
Mutta pääosassa Popedassa ovat heiluvat meisselit, viinalla läträäminen ja ylimaalliset seksivertaukset.
Kappaleiden huumori on yhtä ”hauskaa” kuin kaupan kassalle esitetty nokkela ostotarjous.
“Höhöh, kumpikas teistä antaa halvemmalla?”
Se on samalla tavalla vitsikästä kuin tuntemattomien rintojen kommentointi.
“Etpäs taida tarvita uidessa kellukkeita.”
Huumorin varjo on kuitenkin läsnä. Jos joku pahoittaa mielensä, olikin kaikki vain hupailua.
POPEDAN MUSIIKKI on autokorjaamon seinällä roikkuva 1980-luvun tissikalenteri. Ajan saatossa siitä vaihtuu vain vuosiluku. Akkavallalle ei anneta jalansijaa. Popeda on reliikki, jolle sallitaan paljon enemmän kuin kenellekään muulle.
Vuonna 2003 PMMP herätti kohua ja paheksuntaa Rusketusraidat-hitillään. Siinähän tytöt hoilottivat häpeilemättä himoistaan! Popeda täytti samana vuonna 25 vuotta ja julkaisi 36 kappaleen kokoelmalevyn, joka alkoi Matkalla Alabamaanista ja loppui Paulin taikakaulimeen.
Popeda on kapseloinut jonkinlaisen miehisen seksiretostelun syvimmän olemuksen, josta on vaikea saada edes otetta. Olivatko tällaiset puheet 1980-luvulla ihan perussettiä? Ei näillä jutuilla kyllä nykypäivänä juuri seuraa irtoaisi. Vai irtosiko silloinkaan?
“Ekalla levyllä oli vielä jotain meininkiä, mutta sen jälkeen nää on ollut vaan että saisko ny pillua”, toteaa kyllästynyt Pera sohvalta.
Vakuutumme siitä, että ennen tätä iltaa kukaan ei ole kuunnellut ajatuksella Popedan sanoja.
YHTÄ JUHLAKULKUA ei bändin 40-vuotinen ura ole ollut. 1990-luvun alussa Popeda levytti Vesa-Matti Loirin sanoittaman Beatles-käännöksen. Soundin arvostelijaa Paulin taikakaulin ei miellyttänyt tippaakaan.
“Tässä ei ole mitään hauskaa”, lehti kirjoitti levyarvostelussa.
Samaa olen miettinyt koko illan vähintään joka toisen kappaleen kohdalla. Olemme päässeet kokoelmalevy 15 GT Golden Turpoon. Samat biisit alkavat soida toista kertaa.
Uuvuttaa, ei jaksa enää keskittyä kunnolla.
“Huumeita, viinaa, naisia ja rahaa…”
Havahdun siihen, että Pera laulaa sohvalla.
“Huumeita, viinaa, naisia ja rahaa. Maailma on täynnä kaikenlaista pahaa…”
Kaasua komisario Pepposen kertosäe on jäänyt jumiin Peran päähän. Tarttuva rallatus.
Laulan vähän aikaa mukana. Jarmokin laulaa. Pääsemme konsensukseen siitä, että osa kappaleiden melodioista on todella kovia ja monet biisit simppeleitä ja mukavia mukana hoilotettavia. Ei sellaisia ole helppo tehdä. Matkalla Alabamaan on pullaseksijuttuineen on loistava biisi. Kertosäkeen melodia on suomirokin tarttuvimpia renkutuksia.
ANALYYSI-ILTA ON jatkunut pitkälle yli hiljaisuuden, kun ovikello soi.
Olemme päässeet vasta vuoteen 1987 ja Ei oo valoo -levyyn. Neljä tai viisi levyä olisi vielä jäljellä. Ovella seisoo vakava naapuri, mutta hänen pokkansa ei pidä. Pian paikalle ilmestyy toinenkin seinänaapuri, jonka vessan seinän läpi kaikuva Popeda on houkutellut paikalle. En tunne heitä lainkaan, mutta sohvalle mahtuu, rokki soi ja viinat ovat yhteisiä.
Olemme todella Popedassa, kun ovikello soi uudestaan.
“Nouse beibi satulaan mä vien sut eteiseen, siellä aitaa kaatuu ja tanner tömisee, tanner tömisee”
Se on alakerran naapuri, joka ei ole yhtään Popedassa, vaan kihisee raivosta.
On aika tulla pois Popedasta.
MAANANTAINA HE istuvat siinä, Klubin lavalla.
Lauantaisen loppuillan hilpeys on kaukana enkä tiedä, miten päin olla. Kaikki tilaisuuteen osallistujat ovat olleet nuoria 1980-luvulla. Yhdellä kuvaajalla on päällään ikivanha hupikiekkojoukkue Mansester Broilersin huppari. Muutama vanha popedalainen juo kaljaa, vaikka kello näyttää maanantaita ja alkuiltapäivää. Tuntuu, että ympärilläni kaikki muut jakavat jonkinlaisen hiljaisen yhteisen kokemuksen, josta minulla ei ole aavistustakaan. Sitä kokemusta ei taustalla soiva Erotomania häiritse.
“No kerro nyt Pauli mistä se Oodi makkaralle oikeasti kertoo”, vitsikäs haastattelija kysyy.
Mustajärvi vastaa yhtä vitsikkäänä kuin on ollut koko 40-vuotisen Popeda-uransa.
“No rakkaudesta. Sä oot tollain kauheen kaksimielinen. Se on rakkauslaulu!”
Jutussa on käytetty lähteenä Vesa Kontiaisen kirjaa Popeda Nelkytä Vuotta (Bazar-kustannus 2017)
Eksyin tähän artikkeliin nettihaun kautta. Kannatan uutta ja nuorta ajattelua, mutta jos se on jälleen kerran tällaista takamatkahiihtoa, ei wannabe-journalistien tulevaisuus näytä hyvältä. ”Tuntuu, että ympärilläni kaikki muut jakavat jonkinlaisen hiljaisen yhteisen kokemuksen”…
1980-luvun videopelien kieltäjät kalpenevat tämän tekstin rinnalla.
Artikkeli pursusi sellaista vanhaa kunnon akateemista kukkahattulua ja konservatiivisuutta. Muistettiinhan käyttää ylisuuurta monokkelia tätä kirjoittaessa?
Häpeän enemmän tämän jutun tekijän puolesta kukn tekijä häpeää Popedaa. Popeda on viisaampi kuin suvaitsemattomat ymmärtävätkään. Hieno soitinyhtye nän akateemiseenkiin makuun!