Miksi uusi Tuntematon sotilas on käytännössä sama kuin vanha Tuntematon sotilas?

TUIJA SILTAMÄKI, TEKSTI JA KUVA

Kulunut itsenäisyytemme juhlavuosi on ollut suurten kertomusten ja suurten kärsimysten aikaa – ainakin niille, jotka ovat saaneet suomalaisuuden suurista kertomuksista tarpeekseen.

Itsenäisyytemme juhlavuosi on herättänyt kosolti kiusaantunutta huvitusta, mutta toisaalta Suomi 100 -tuotteiden pilkkaaminen on yhdistänyt hajanaista kansaa.

”Suomalaiset suhtautuivat koko asiaan varmana floppina”, kuvailee yliopistonlehtori, dosentti Maria Mäkelä.

Mäkelä vetää Koneen säätiön rahoittamaa kaksivuotista Kertomuksen vaarat -hanketta. Siinä kertomuksentutkijoista koostuva työryhmä tutkii kansainvälisten tutkimuslaitosten ja muiden tieteenalojen kanssa kertomusmuotoa ja kokemuspuhetta.

Sosiaalisessa mediassa Kertomuksen vaarat puolestaan analysoi ajankohtaisia esimerkkejä tarinallistamisesta ja kokemuspuheesta. Huutia ovat saaneet esimerkiksi tuotteille myynninedistämiseksi keksityt sentimentaaliset taustatarinat – ja kertomuksia yli kaiken rakastavat tiedotusvälineet.

YKSI KULUNEEN JUHLAVUODEN merkittävimmistä kulttuuritapauksista on ollut Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas. Tosin se, kuinka uutena sitä voidaan pitää, onkin sitten asia erikseen. Uudet näytelijät lausuvat tutut repliikit – monet liki identtisellä äänenpainolla kuin Edvin Laineen yli 60 vuoden takaisessa ohjauksessa.

Mitä järkeä on tehdä sama elokuva muutaman vuosikymmenen välein?

”On turvallisempaa vain toistaa vanhaa”, sanoo Matias Nurminen, yksi hankkeessa mukana olevista tutkijoista.

Nurminen pitää kuvaavana, etteivät juhlavuoden suuret elokuvat kerro esimerkiksi itsenäistymisen hetkestä tai sitä seuranneesta traagisesta sisällissodasta, vaan isoimmat tapaukset ovat Tuntematon sotilas ja jääkiekon maailmanmestaruusvoitosta kertova 95.

”Se on vähän varman päälle pelaamista ollut”, Nurminen sanoo.

”Niin ja silti on epäonnistuttu”, Mäkelä tokaisee.

MÄKELÄN MIELESTÄ Tuntemattomaan sotilaan versioiminen on konservatismia puhtaimmillaan. Tuntematon sotilas on ikään kuin yhtenäiskulttuurin viimeinen ripe, jota toistamalla konservoidaan. Säilötään yhtenäiskulttuuria siihen, miten Rokka asiat sanoo.

”Laminoidaan sitä versiota, jonka Laineen elokuva kertoo. Toistetaan sitä uudestaan eikä mietitä, löytyisikö tekstistä jotain uutta”, Nurminen kuvailee.

Tutkija Juha Raipola epäilee, että tulkintaa on saattanut ohjata myös Suomi 100 -konteksti. Koska elokuva kiinnittyy väistämättä osaksi vuoden suurta Suomi 100 -kertomusta, sen on pystyttävä toistamaan vanhaa ja tuomaan katsojalle tutut elementit. Niistä lähtökohdista ei kovin raflaavaa tulkintaa rakenneta.

”Se on helvetin surullista, koska Väinö Linna oli Suomi-kertomusten vastakertomuksen kertoja tuotannoltaan”, Mäkelä sanoo.

Mäkelän mukaan Suomen valtakertomus oli sotiin asti valkoisen Suomen kertomus, joka alkoi murtua vasta Linnan tulkinnan myötä. Erikoista oli se, että varsin pian vastakertomus alkoikin kelvata kansalle: Kaikki jakoivat Linnan Tuntemattoman sotilaan pasifistisen näkökulman ja Täällä pohjan tähden alla -trilogiassa esitellyn punaisen Suomen näkökulman. Vanhat vastakertomukset nousivat vähitellen uusiksi valtakertomuksiksi. Niiden merkitys korostuu nyt, kun eri puolilta nousevat vastakertomukset uhkaavat jälleen valtakertomusten asemaa.

”Kertomukset ovat sellainen ihana turvallinen kotoiluviltti, joka kääritään ympärille silloin, kun maailma on liian monimutkainen”, Mäkelä sanoo.