Kolumnit
11.1.2018

Klassikkoni: Tulin, join ja oksensin

Johannes Blom, teksti

KILJUPYTTY MUODOSTUI koko puolijoukkueen elämän keskipisteeksi. Sitä kuunneltiin ja taputeltiin hellästi, ja kun se hetkeksi unohtui, sanoi joku: ”Mikäs tuolla reppujen alla pihisee?” Poikahan se siellä.

Noin kuusi vuosikymmentä sen jälkeen, kun Väinö Linna naputteli Tuntemattoman sotilaan kuuluisaa kohtausta, istuin koulussa peläten oman poikani puolesta. Mitä jos se räjähtää vaatekaappiin? Lempäälässä elettiin kovia aikoja 2010-luvun alussa. Hakijaa oli hankala löytää, mutta juovuksiin oli päästävä. Vastaus löytyi kansakuntamme geeneihin piilotetusta ikivanhasta reseptistä.

 

HELMEILEVÄN HIIVAVIININ valmistuksen jokainen vaihe tarjosi mielettömät sävärit. Rikottiinhan tässä touhussa lukuisia lakipykäliä. Toisinaan kokeilut epäonnistuivat kamalasti. Minttukilju, johon sulatin Mynthon-pastilleita sekaan, aiheutti karmeat vatsanväänteet, mutta toi mukavasti virtaa ulkojäillä. Salmiakkikilju turkinpippureista haisi mädältä kananmunalta ja asetonilta. Suosikiksi nousi lopulta kiljubooli, joka kymmenen kupillisen jälkeen kuljetti nuoren miehen aistien valtakuntaan.

Kun täytin 18 vuotta, päätin tuoda pullon kaapista ulos. Kerroin vanhemmilleni, että aion valmistaa valkoviiniä. Pistin pöntön käymään huoneeni nurkkaan. Hiivan haju levisi ympäri huonetta ja houkutteli äitini tarkastelemaan pönttöä.

”Eihän tuo mitään viiniä ole vaan kiljua.”

Niin mitäpä sitä kaunistelemaan, kiljuahan se oli, mutta helvetin hyvää sellaista.

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"
Ilmoitus
Ilmoitus