Kolumnit
12.2.2018

Klassikkoni: Jyvät menivät, akanat jäivät

Valtteri Mörttinen, teksti

TOISTAKYMMENTÄ VUOTTA sitten edesmennyt Erno Paasilinna oli hurmaavimpia suomalaisia satiirikkoja. Hänet palkittiin jopa historian ensimmäisellä Finlandia-palkinnolla esseekokoelmastaan Yksinäisyys ja uhma vuonna 1984. Teoksen ideoista ja teemoista useimmat ovat sittemmin poistuneet kansakunnan kollektiivisesta muistista.

Yksinäisyyden ja uhman aikaansaannoksista ainoa yhä näkyvä ja pysyvä on kalastaja ja filosofi Pentti Linkola.

Paasilinna kuvaa yhdessä teoksen esseistä kaksikon yhteisiä kalastusretkiä ja sitä, kuinka anoi julkisuudesta vetäytynyttä Linkolaa ryhtymään taas kirjoittamaan. Kunnia epäilemättä kuuluu Paasilinnalle, että lopulta Linkola tarttui taas kynän varteen ja palasi mediajulkisuuteen.

 

ON VUOSI 2018 ja korkea aika löytää esseisti, joka samanlaisella sitkeydellä anoisi Linkolaa lopettamaan. Katkeran ihmisvihan varaan rakennetut provokaatiot ovat toistaneet itseään jo kauan, mutta silti toimittajat ja elämäkerturit etsivät kaikkitietävän shamaanin kerta toisensa jälkeen kommentoimaan päivän aiheita.

Ajat muuttuvat, ja kun muutosta pitää selittää, usein yhteiskunnalla on tarve päästää ääneen menneisyyden maskotti. Ihmettelihän Friedrich Nietzschen Zarathustrakin ajasta jäänyttä julistajaa: ”Voiko se olla mahdollista! Tuo vanha pyhä mies ei ole metsässään vielä kuullut mitään siitä, että Jumala on kuollut!”

Kommentoi

Kirjoita allaolevaan kenttään sana "yliopisto"