Merenpinta nousee, uinuvat taudit heräävät – Mitä tehdä, kun lähestyvä maailmanloppu ahdistaa?

Halvasta aurinkoenergiasta ja Tesloista huolimatta päästöt lähtivät jälleen nousuun vuonna 2017. Huonot uutiset houkuttelevat kuvittelemaan, millainen tuho meitä odottaa vuosikymmenten päässä.

MINEA KOSKINEN, teksti

EMMI NIEMINEN, kuvitus

VIIME KESÄNÄ jäin kiinni omituiseen rutiiniin.

Istun aamuisin keittiössä, betoninharmaa sade taustalla, ja etsin internetin sisältövirroista merkkejä maailmanlopusta.

Keskellä heinäkuun uutistyhjiötä New York Magazine julkaisee artikkelin Asumiskelvoton maa. Olen lillunut kuukausia tutkijajargonissa ja tuijottanut päästökäyriä. Yhtäkkiä joku kääntää saturaation täysille.

Asumiskelvoton maa on dystooppinen tutkielma neljän asteen keskilämpötilan noususta. Siinä journalisti David Wallace-Wells väittää, että emme Mad Maxista huolimatta osaa kuvitella, miltä maapallo voi näyttää alle sadan vuoden kuluttua.

Helteistä tulee sietämättömiä, maasta viljelyskelvotonta ja sulava ikijää paljastaa uinuvia tauteja. Vesipula synnyttää sotia. Sadat miljoonat ihmiset pakenevat merenpinnan nousua. Valtameren hapettomissa syvänteissä bakteerit tuottavat rikkihappoa, joka lopulta pulpahtaa pintaan rannikolla ja aiheuttaa “luonnollisen holokaustin”.

NEW YORK Magazinen artikkeli herätti tutkijoissa moraalipaniikin: Näin ei ainakaan saa kirjoittaa. Ei, vaikka väitteet perustuvat tutkijoiden haastatteluihin.

Ikirouta ei välttämättä sula ja vapauta metaania ilmakehään hallitsemattomasti. Saatamme vielä keksiä tapoja kerätä hiilidioksidia ja varastoida sitä maan uumeniin. Saamme päästöt alas, vaikka ne jälleen vuonna 2017 nousivat.

Ajattelen maailmaa ihmisen jälkeen.

252 miljoonaa vuotta sitten hiili lämmitti ilmakehää viisi astetta, vapautti metaania arktiselta alueelta ja tuhosi 97 prosenttia elämästä. Silti elämä palasi. Meren syvyydestä nousee vielä uusi huippuälykäs lima, joka käynnistää evoluution uudelleen ja Elon Musk kolonisoi Marsin viiden kaverinsa kanssa.

Syksyllä ilmastonmuutoksesta kertova tietokirjamme Hyvän sään aikana saapuu kauppoihin. Kirjan toimittaneelta Hanna Nikkaselta kysytään useita kertoja, mitkä asiat antavat aihetta toivoon. Siihen ei saa vastata “ei mikään”.

LOKAKUUSSA otan yhteyttä ekopsykologi Kirsi Saloseen, koska synkistelyäni ei voi enää kutsua realismiksi.
Ylen radiohaastattelussa Salonen kertoo luonnon eheyttävästä voimasta. Minulle luonnosta on tullut ahdistava muistutus siitä, että viimeinen sukupolvi voi olla teoriassa jo syntynyt.

Salosen vastaanotto sijaitsee Lempäälässä. Kun saavun asemalle, hän on vastassa omalla autollaan. Aikaa on tunti, joten ajamme läheiselle metsäkaistaleelle.

Ihminen voi paremmin luonnossa ja ilman sitä hän saattaa kärsiä “luonnonpuutehäiriöstä”. En ole itsekään viime aikoina käynyt luonnossa vapaaehtoisesti. Marraskuinen metsä näyttää tyhjätyltä kuolinpesältä.

JÄTÄMME AUTON metsäisen kumpareen viereen. Kävelen edellä, ja Salonen seuraa. En tiedä, mitä minun kuuluisi tehdä, joten alan höpöttää. Salonen kehottaa pysähtymään, kun siltä tuntuu.

Muutaman minuutin kuluttua pysähdymme katsomaan ehkä lasten askartelemia laavuja. Salonen kysyy, miksi juuri tähän.

Pari vuotta sitten Lapin vaelluksella turhauduin hidastelevaan matkaseuraan ja otin kompassin kanssa yksin etumatkaa. Kartan mukaan polkua pystyi kävelemään eksymättä suoraan tulentekopaikalle. 14 kilometrin jälkeen saavuin kartan osoittamaan paikkaan ja kauhistuin. Paikan nimi oli eri kuin kartassa.

Aloin laskeskella mahdollisuuksiani. Oli kompassi, ei karttaa. Pelkät telttakepit ja sytytysneste ilman keitintä. Kuinka kauan kestäisi, että joku eksyy samaan paikkaan? Kuvittelin muurahaiset palastelemassa ruumistani.

En oikeasti ollut väärässä paikassa. Kartta oli vanhentunut ja nimi muutettu. Selitän Saloselle, että korvessa ihmisen tekemä pienikin paikka tuntuu lohdulliselta, koska kaikki muu merkitsee kuolemaa.

KÄVELEMME POLKUA eteenpäin. Yritän eritellä ahdistukseni aiheuttajia, jos vaikka Salonen ei ole kuullut viimeisimpiä huonoja uutisia ilmastopolitiikan epäonnistumisesta. Hän haluaisi ohjata huomioni muualle. Miltä metsä näyttää, mitä havaitsen? Kertaan itsepäisesti ilmastonmuutoksen masentavia tosiasioita, vaikka aurinko sirottuu puiden välistä vuodenaikaan nähden poikkeuksellisen kauniisti.

Tulemme joen rantaan ja Salonen pyytää minua taas havainnoimaan ympäristöä.

“Etkö sä ole huolissasi ilmastonmuutoksesta?” kysyn sen sijaan.

“Tottakai. Olen kirjoittanut siitä vuosia.”

Ajattelen Pentti Linkolaa, ekologisen surun profeettaa. Tietofinlandian voittaneesta elämänkerrasta välittyy kuva ihmisestä, joka näkee vain repivän ristiriidan ideaalinsa ja maailman välillä. Jokaisen uuden kirjan jälkeen hän pettyi enemmän ihmisiin ympärillään.

“Hänen kirjoituksissaan näkyy suru ja viha. Ei se mikään hyvä ratkaisu ole”, Salonen toteaa.

Vieressä tuuhea kuusi seisoo järkähtämättä, vaikka ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on ylittänyt kriittisen 400 pmm:n rajan. Sitä ei masenna pimeys tai lumeton talvi. Salosen mielestä olen tehnyt tärkeän huomion: metsä ei ole masentunut. Olen itsekin luontokappale ja saan antropomorfisesti ajatella, että kuusi voi tuntea myötätuntoa minua kohtaan.

Sessio on ohi.

Palaamme autolle ja ajamme takaisin rautatieasemalle. Salonen pyytää yllättäen anteeksi sitä, että tuli paikalle autolla.

YMPÄRISTOAHDISTUKSESTA kirjoittaneen Panu Pihkalan mukaan ahdistuksesta kärsivät eniten ne, “joilla on vahva suhde luonnonläheisiin ympäristöihin”.

Jotkut oireilevat jopa fyysisesti. On päänsärkyä, vatsakipua, unettomuutta.

Suurin osa kokee lievää ahdistusta, joka tekee elämästä ajoittain ankeaa. Pihkalan mukaan useimmat ihmiset kokevat jonkinlaista ilmastonmuutokseen liittyvää ahdistusta, kun yrittävät ajatella sitä tai lukea siitä. Yleisyydestä huolimatta ahdistuksesta ei puhuta.

Yleisyydestä kielii esimerkiksi nuorten suhtautuminen ilmastonmuutokseen. Nuorisobarometrin (2016) vastaajista noin puolet uskoivat, että tulevat sukupolvet joutuvat kärsimään, jos nykyinen ympäristön tuhoaminen jatkuu. Maailmanlaajuisiin ja toimiviin ratkaisuihin uskoi täysin vain 10 prosenttia. Ympäristön kohdalla kuilu toivotun ja todennäköiseksi koetun välillä on suurempi kuin missään muussa kysymyksessä.

Eräs keino selviytyä on vieraantua luonnosta vapaaehtoisesti. Jos luonnosta ei pidä, siitä ei tarvitse huolehtia. Mutta vaikka tyytyisimme katselemaan luontoa virtuaalilasien läpi, tarvitsemme vuonna 2050 viljelysmaata ja juomakelpoista vettä yhdeksälle miljardille ihmiselle.

Loppupeli-kirjan (2017) mukaan ekologisen kriisin estämiseen on aikaa korkeintaan kaksi vuosikymmentä. Siksi toimittaja Susan Matthews kirjoitti, ettei Asumiskelvoton maa pelotellut liikaa, vaan liian vähän.

“Kun luen tätä sunnuntai-iltana sängyssä, alan ensimmäistä kertaa tajuta, miksi ilmastonmuutos saattaa olla syy jättää lapset hankkimatta”, Matthews kirjoittaa Slate Magazinessa.

METSÄPOLKUJEN OHELLA Salonen vastaanottaa asiakkaita vanhassa keltaisessa puutalossa lähellä Lempäälän rautatieasemaa. Siitä kertoo käsin taiteiltu puukyltti: Hyvän Mielen Tila.

Sisältä tila muistuttaa käpyineen ja kivineen reikihoitolaa – tai mummolaa. Istun vihreään samettiseen nojatuoliin suolakivilampun hohteeseen ja kuuntelen taustanauhalta luontoääniä.

Salonen istahtaa myös ja kysyy, miten olen voinut.

Huonommin, vastaan.

Olen lähdössä Aasiaan ja edestakainen lento tarkoittaa, että ylitän ideaalisen hiilibudjetin noin kolminkertaisesti. Olen kehitellyt mahdollisia psykologisia ulostuloja.

Jos peruisin matkan, se myytäisiin jollekin muulle. Tarvitsen lomaa, koska oikea silmäni ei toimi kunnolla, enkä jaksa tuijottaa ruutuja pimeässä. Minun on pakko mennä.

Salonen kysyy, mitä matka merkitsee. Haluan kokea oikean kesän, nähdä aurinkoa ja vihreyttä. Haluan irtautua puhelimesta ja uutisvirrasta.
Vertaan matkaa sellaiseen elämään, jonka olen kadottanut. Kun asuin pari vuotta sitten metsän vieressä, kävin usein aamuisin lenkillä.

Enää en oikeastaan käy luonnossa. Olen alkanut uskoa, että sitä löytyy vain matkailulehti Mondosta.

“Mikä huoli sinussa vetää tähän?” Salonen tiedustelee.

Häntä kiinnostaa ristiriita siinä, että haluan käydä luonnossa, mutta jäänkin selaamaan uutisia ja Twitteriä.

Aluksi kaksi astetta merkitsi katastrofin rajaa. Nyt siitä on tullut maali, eikä siihen edes päästä. Kuvittelen tulevaisuuden, jossa jonotamme leimaamaan hiilikortteja. Muistelemme nostalgisesti avokadoja. Neljä vuodenaikaa muuttuu yhdeksi ikuiseksi vesiloskasateeksi. Etsin uutisista jatkuvasti merkkiä siitä, että jotain peruuttamatonta on tapahtunut.

“Jos ei koko ajan ole kartalla siitä, mitä tapahtuu…“, aloitan.

“Että jos on koko ajan kartalla niin on valmiimpi?”

“Valmiina ostamaan säilykepurkkeja.”

Vitsailen, vaikka joskus yön valvetunteina olen ajatellut jopa ruuan varastointia.

“Koska niitä merkkejä on, niin sun täytyy olla heti viiden sekunnin päästä herättyäsi tietoinen niistä?“

VIEHÄTYS DYSTOPIOIHIN voi kertoa siitä, että haluan nähdä, miten yksilö voi pärjätä äärimmäisissä olosuhteissa. Ilmastonmuutokseen ei voi vaikuttaa juuri mitenkään, mutta survivalistit uskovat, että he voivat itse hankkia ruokaa ja haulikon. Dystopioissa kiehtoo myös luonnon kosto, joka muistuttaa jumalan antamaa rangaistusta ihmiskunnalle. Harvey-myrsky riepotteli Amerikan denialisista etelää ja repi luksusasuntojen kattoja. Kun heinäsirkat tulevat, tiedämme odottaa niitä.

Olen imenyt huonoja uutisia kuukausia, ja ne tihkuvat ulos kuin märkä haavasta satunnaisissa lounaskeskusteluissa. Myönnän, etten tarvitse yhtään lisää tietoa. Pihkalan kirjan perusteella saatan kärsiä biofobiasta, enkä siksi halua käydä luonnossa. Biofobiassa luontoon liittyvät asiat muuttuvat symboleiksi, jotka muistuttavat ympäristön tuhoutumisesta. Salonen havaitsee elämässäni sisäistä lukkiutumista.

“Sä oot sisällä ja tuijotat päätteitä silmät sirrillään. Se on sellasta, mitä ei pelkästään Pariisin ilmastosopimukset ratkaise.”

Sitä paitsi pimeys ei johdu ilmastonmuutoksesta. Olen sekoittanut ahdistukseen aivan normaaleja kaamosajan ilmiöitä.

HÄPEÄ ON syyllisyyttä syvempi kokemus. Sitä ei voi kokea yksin. Häpeä tulee esiin, kun ajattelee muiden huomaavan jotain huonoa tai kelvotonta itsessä. Häpeä jatkuvasta riittämättömyydestä vaivaa etenkin ympäristöaktivisteja.

Henkilökohtaisen “ympäristövelan” maksusta voi tulla uskonnollista itseruoskintaa, johon ei koskaan saa lopullista helpotusta.

Aina voi luopua lisää: lentolipuista, kasvihuonetomaateista, kuumista suihkuista ja soijalateista.

Pelkästään lentämisestä luopuminen kutistaisi hiilijalanjälkeni järkeväksi. Olen hiljattain puolustanut oikeuttani lentämiseen kirosanoin ilman, että kukaan on syyttänyt minua mistään. Hämmästyn sitä itsekin ja makaan hereillä aamuyöhön vailla ratkaisua.

“Jos mua ahdistaa lentäminen niin pitääkö vaan olla lentämättä?” kysyn Saloselta.

“Sen sijaan, että minä sanon, ‘älä lennä’, niin sä alat kuunnella sitä puolta itsestäsi myötätuntoisesti niin, että pystyt elämään sen kanssa”, Salonen sanoo diplomaattisesti.

Hän lisää, että empatia itseäni kohtaan auttaa näkemään hyvää myös kotimaisissa luontopoluissa.

Salonen korostaa, että luonnosta pitää saada kahdenlaisia kokemuksia. Toisaalta pitää ymmärtää luonnon katoavaisuus ja siihen tarvitsemme surua, vihaa ja järkytystä: muoviin takertuneita lintuja, paljaaksi hakattua sademetsää ja nääntyneitä jääkarhuja.

Toisaalta pitää kokea luonto kauniiksi ja arvokkaaksi. Minulta puuttuu näitä “myönteisiä luontokokemuksia”.

“Ei niin, että otat luonnosta, mitä haluat. Vaan että teillä on kumppanuus”, Salonen selittää.

Teologi Panu Pihkala kuvaa onnistunutta suruprosessia sellaiseksi, jossa elämänilo palaa ja yksilö sopeutuu uuteen tilanteeseen.

Kun palaan seitsemän viikkoa myöhemmin Aasiasta, juon Romance-nimistä kahvia uuden asunnon keittiössä ja ihastelen kuuraa puissa. Vaikka luminen talvi on lyhentynyt, se ei ole kadonnut.

En enää lue uutisia ensimmäiseksi aamulla. Jos maailma yhtäkkiä keikahtaa, ehdin juoda kahvini loppuun.

Kirjoituksessa on käytetty lähteenä myös Anthony Barnoskyn ja Elizabeth Hadlyn teosta Loppupeli (Vastapaino, 2017) ja Panu Pihkalan teosta Päin helvettiä – ympäristöahdistus ja toivo (Kirjapaja 2017).